Shadows Pass - Varjojen Takana

Kirja 2: Osa I - Armo

2010-02-07T09:34:00.000-08:00

En tiennyt missä olin, enkä välittänyt pätkääkään. Vaelsin vailla päämäärää, vailla mitään järkeä. Maisemat vaihtuivat joka yö, kuljin suunnatta, joskus jopa kiertäen kehää. Minulle oli yhdentekevää oliko päivä vai yö. Kirkkaimpina päivinä kuljin huputettuna, varastin vaatteeni jos satuin näkemään ihmisasutusta. Vältin tappamasta ketään, mutta vihasin itseäni. Minulla ei ollut rohkeutta kuitenkaan tappaa itseäni. Lopulta lakkasin tuntemasta mitään, edes vihaa itseäni kohtaan.
Olin niin järkkynyt mieleltäni Venetsian tapahtumien jälkeen, että utu otti minut haltuunsa pitkiksi ajoiksi. Joskus tiedostin olevani, ajattelevani, mutten uskaltanut vielä tuntea mitään. Ajelehdin niin maailmassa kuin oman itseni sisällä. Toivoin kuolemaa aina kun koin tiedostavia hetkiä, mutta en löytänyt kuolemaa, eikä se löytänyt minua.
En kohdannut vaellukseni aikana muita vampyyreita, tai kaltaisiamme, pimeydessä kulkevia olentoja. Koska en kulkenut ihmisten, enkä kaltaisteni maailmassa, vaan jossakin välitilassa. Häivytin itseni niin voimakkaasti ihmisten ja eläinten aisteista että kadotin itse itseni. Rappiotilani oli totaalinen. Olin kalpea haamu itsestäni, hirvittävä näky, jota kukaan ei onneksi nähnyt.
Kuljin läpi kaupunkien, eikä kukaan nähnyt minua tai kiinnittänyt minuun huomiota. Niin totaalisen hukassa olin, vangittuna omiin painajaisiini.
En ollut perillä ajan kulusta, mutta hetkinä jolloin mielenterveyteni ja tajuntani palasi, ymmärsin aikojen muuttuneen hiljalleen ympärilläni. Ihmiset kehittyivät, heidän vaatteensa muuttuivat ja rakennukset olivat erilaisia. Se oli oikeastaan ainut, mitä maailmasta ympärilläni tajusin. Ja sekin oli vain hetkittäistä.
Lopulta ajauduin Iso-Britanniaan. Oli talvi, ja olin taas hiukan tokeissani muuten niin yleisestä, sekavasta tilastani. Kuljin suuren laivan mukana Alankomaista Britanniaan, Lontooseen, ja jäin sinne vaeltamaan. Jokin piti minut tuossa kaupungissa, koska en lähtenyt tavanomaiseen tapaani kiertämään koko saarta, vaan jäin. Tuntui, kuin olisin alkanut levätä, keräten voimiani.
Ehkä vaistosin, että uusi aika koittaisi. Ehkä jokin sisälläni sanoi että tämä ajan tuhlaaminen saisi loppua. Ehkä. Oli syy mikä tahansa, jäin, ja niin koin kolmannen suuren mullistuksen elämässäni.

Olin ollut jo pitkään tiedostavassa tilassa, hiukan hämmentyneenä siitä tosiasiasta, että kuulemani keskustelu minusta ja Silviosta oli heittänyt minut niin valtavaan kierteeseen pohjalle. Pohdin sitä usein. Vihani ei ollut väistynyt, olin varma siitä, etten tahtonut koskaan enää nähdä kavalaa kantaisääni, mutta en tahtonut ajatella olevani henkisesti niin heikko, että se olisi ollut ainut syy rappiooni.
En tiennyt mitä tehdä. Kaikki tuntui niin raskaalta, vieraalta ja kaukaiselta. Ihmiset kulkivat ympärilläni, mutten paljoa kiinnittänyt heihin huomiota. Eivätkä he minuun. En enää vaeltanut välitilassa, vaan ihmisten maailmassa, mutta Lontoo oli täynnä kaltaisiani kalpeita raunioita, kerjäläisiä, köyhiä ja hulluja. Sovin heidän joukkoonsa erinomaisesti. En edes muistanut milloin viimeksi olin ravinnut itseäni ja se näkyi koko kehossani. Lihakseni olivat surkastuneet, kasvoni iho sairaalloisen kalpea, ryppyinen ja täynnä hiukan tummempia läiskiä. Se näytti lialta, mutta tiesin, ettei se ollut sitä.
En kuitenkaan kyennyt veren vuodatukseen. Olisin helposti voinut nitistää jonkun kerjäläisen, väsyneen ja voimattoman, mutta heidän kurjuutensa oli niin samanlaista omani kanssa, etten voinut tehdä sitä. Ja jos olisin tappanut jonkun hyvinvoivan ihmisen.. no. Pelkäsin paljastumista. En ollut siinä kunnossa, että olisin voinut käyttää kaikkia voimiani. Nekin olivat kokeneet kovan kolahduksen nälkiintymisestä.
Heikko tilani johtui osaksi myös siitä, että olin niin nuori. En ollut pitänyt itsestäni huolta ja se oli kohtalokasta niin nuorelle yksilölle kuin minä, se oli sanomattakin selvää.
En tiennyt millainen ihme oli edes pitänyt minut elossa. Tiesin etten palanut mitään mystistä, demonista voimaa. Ainakin oli vaikea ajatella sillä tavalla sillä en ollut koskaan nähnyt mitään saatanaa, tai keskustellut sellaisen kanssa. Tosin, en ollut myös nähnyt jumalaakaan. Ainut, joita saatoin verrata noihin kahteen, olivat vanhimmat olennot, jotka olin Danten kartanolla nähnyt.
Olin pitkään oleskellut erään Lontoolaisen teurastamon lähellä, varastaen joskus verta sieltä, mutta sinä yönä koin olevani hiukan paremmassa kunnossa ja tahdoin nähdä muutakin kuin saman vanhan kujan likaiset ja ränsistyneet talot.
Liikuin yössä hitaasti, kuin vanha mies, hiipien ja puoliksi nilkuttaen. Ajauduin kohti satama-aluetta ja ihailin suuria laivoja, jotka keinuivat hiljaa valtavien laitureitten sivuilla.
Yhtäkkiä yö hiljeni. Kokemus toi mieleeni yön Rooman lähellä niityllä, kun olin kohdannut nimettömän naisvampyyrin. Pelkoni heräsi taas. En edes tiedä miksi. Tunne oli niin läpitunkeva, että kyyristyin entisestään. Vetäydyin hiljaa, yrittäen pysyä matalana, huomaamattomana, lähelläni olleelle varastorakennusten väliselle kujalle, mutta oli jo myöhäistä. Vaistosin, että tuo toinen oli paikantanut minut, huomannut minut.
Oli pitkä aika siitä, kun olin viimeksi nähnyt ainoatakaan vampyyria, saati mitään yliluonnollista olentoa.
Pelko kuristi kurkkuani ja haukoin henkeä. Mitä sanoisin? Mitä tekisin? Mitä se toinen minusta tahtoisi? Tiesin olevani järkyttävä näky, surullinen ja iljettävä olento. Ehkä se tappaisi minut, vihoissaan kauhistuttavasta tilastani. Pelkoni oli niin valtava, etten kyennyt lukea toisen vampyyrin energiasta mitään, koin vain selvästi sen, kuinka olento lähestyi joka askeleella.
Jalkani pettivät ja rojahdin likaiselle kadulle, vapisten hillittömästi.
Sitten näin sen.
Olento seisoi kujan päässä, katsoen pimeyteen, kuin olisi ollut kirkas päivä. Sen kirkkaat, valkeanhohtoiset silmät valaisivat kuin kuunsäteet kujan pimeydessä ja osuivat hitaasti minuun. Silmäni kihahtivat täyteen kyyneliä sokaisevan valon osuessa silmiini ja käänsin kasvojani poispäin, kykenemättä silti irrottaa katsettani toisesta.
En ollut koskaan tuntenut sellaista olentoa lähelläni. En edes silloin, kun tapaisin Maralana Chainin. Olennon pää nytkähti ja toisti nimen. Se oli lukenut hätääntyneet ajatukseni kuin tyhjää vain. Olennosta irtosi valtava energiapurkaus, kuin valtaisi lonkero, se suuntasi suoraan mieleeni ja huusin. Energia oli suorastaan hätäinen, ja se tunki mieleeni repien ja raastaen, levittäen koko menneisyyteni auki kuin kirjan. Se selasi läpi elämäni päässäni, tunne oli kauhea. Tuntui siltä kuin joku olisi ravistellut aivojani, karistaen muiston toisensa jälkeen kuin suolasirottimesta. Lopulta olento tyyntyi. Se jatkoi ravistelua, mutta hellemmin, tutkien asian toisensa jälkeen, selvästi välittämättä siitä, että moinen loukkasi valtavasti yksityisyyttäni. En uskonut sen paljoa merkitsevän tuolle olennolle.
Se käveli lähemmäs, jättäen mieleni, hellästi tällä kertaa ja tutkinnan tuottama hirvittävä kipu väistyi, jättäen tylsän jomotuksen tilalleen. Pitelin päätäni voihkien, yrittäen tekeytyä pieneksi kun olento lopulta pysähtyi aivan eteeni.
Siitä irtoava lämpö oli miellyttävä, mutta oma pelkoni oli yhä suuri.
Olento, mies pudottautui alas polvilleen eteeni ja tunsin sen vaativan, että kohtaisin sen katseen. Hitaasti käänsin katseeni mieheen.
En ole vieläkään varma mitä näin. Hänen kasvonsa olivat tavalliset, mutta hänen silmänsä olivat ihmeelliset, enkä muistanut kohtaamisen jälkeen muuta kuin nuo silmät. Jos kysyisit minulta, minkä väriset ne olivat, en osaisi kertoa. Tuntui kuin olisin katsonut silmiin, jossa kaikki värit kieppuivat pehmeästi, ja hetkessä ne lukitsivat minut niille sijoilleen.
Miehen ääni oli pehmeä ja rauhallinen. Siitä kuvastui ääretön ymmärrys ja empatia, ja kyyneleeni valuivat valtoimenaan, en voinut estää niitä. En tiedä mitä mies sanoi, hän puhui vampyyrien ikivanhaa kieltä, haesperindaa, mutta se oli hiukan erilaista. Painotukset olivat erilaisia, tapa puhua erilainen. Se oli kuin täysin outo kieli, vaikka tunnistin sen.
Mies silitti otsaani ja likaisia hiuksiani ja tuntui siltä, kuin sydämeni olisi pakahtunut.
Lopulta mies nosti minut ylös, ja veti minut syleilyynsä. Se tuntui oudolta. Kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt rakkaan ystävän, jota halasi, mutta enhän koskaan ollut tavannut tätä olentoa. En uskaltanut puhua, olin niin herkistyneessä tilassa. Sanaton tuon kokemuksen edessä.
Olento jatkui puhettaan, kuiskaillen hellästi sanojaan, lopulta ymmärsin, mitä olento pyysi. Hän veti minua kokoajan lähemmäs, painaen kasvojani kohti kaulaansa.
Hänen ihonsa tuoksui ihanalta, ja silloin vasta tajusin nälkäni, se tykytti jokaisessa suonessa kuin ne olisivat olleet puuduksissa, sydämeni takoi villisti ja vatsassani puristi. Janoni suorastaan huimasi minua. Mutta en saattaisi, ajatus oli kauhistuttava. Puristin huuleni yhteen ja yritin kääntyä, pyristellä irti miehen otteesta, mutta hänen kätensä ympärilläni olivat rautaa, hänen vaatimuksensa teräksen kova. Olennon ääni voimistui, sen kuulostaessa hurjalta korvissani.
En tiennyt lainkaan, miten vampyyrit suhtautuivat siihen, että he joivat verta toisistaan. Jokin minussa kirkui sitä vastaan, mutta houkutus oli liian suuri, miehen vaatimus liian luja että olisin voinut vastustaa.
Tunsin hampaitteni tottelevan käskyä, vaikka mieleni ei olisi tahtonut, kehoni teki kuten olento käski, ja pureuduin olennon kaulaan. Tunne oli päätähuimaava. Silmäni kääntyivät ympäri, sisältäni purkautui villi, mielipuolinen murina ja imin verta olennosta kuin se olisi ollut ensimmäinen kertani.
Veri poltti kurkkuani, se huuhtoi kuivettuina sisuskalujani kuin jokin jumalainen nektari, elävöittäen ne, aiheuttaen suoranaista tuskaa, mutta se oli uuden elämän tuskaa, väistämätöntä. Tunsin voimallisen veren syöksyvän jokaiseen suoneeni, sydämeeni, joka alkoi takoa niin villisti, että tuntui kuin se irtoaisi rinnastani, puristin miestä ja hän minua, ja ymmärsin hänenkin tuntevan tuskaa. Pääni oli kuin tulessa, tunsin veren vaikutuksen ja se oli ihmeellistä. Se uudisti jokaista soluani, koko kehoni vapisi sen voiman vallassa. Ajatukseni juoksivat ja tunsin niin monta tunnetta yhtä aikaa, että aloin taas itkeä. Lopulta olento veti minut irti, hellästi, ja vaikka yritin vielä pitää kiinni, oli hän niin voimakas, että hän työnsi minut kauemmas kuin tottelemattoman lapsen. Olento teki sen hellästi. Niin hellästi, että sydämeni melkein pakahtui.
Veri jatkoi työtään sisälläni ja etäisesti ymmärsin, että tämän olennon täytyi olla aikakausia vanha ja minua alkoi pelottaa. En ymmärtänyt miksi hän oli vaatinut minua juomaan. Lopulta palo pääni sisällä alkoi verottaa tajuntaani, tunteeni ravistelivat minua samoin kuin uudestaan elpyvien solujen voimallinen värinä. Vapisin niin rajusti, etten voinut seistä, en istua, en oikeastaan maatakaan. Viimeinen muistikuvani oli puoleeni kumartuva olento, jonka pään asento kertoi minulle hänen hämmästyksestään, kuin hän olisi ollut yllättynyt. Sitten näin vain pimeyttä.

Heräsin jonkin rakennuksen sisältä. En tiennyt missä olin enkä hetkeen muistanut mitä oli tapahtunut. Ryntäsin pystyyn ja kompuroin pitkin valotonta huonetta kunnes tajusin, että näin aivan yhtä hyvin kuin olisi ollut kirkas päivä. Tajusin myös, etten tuntenut vilua ja nälkää, enkä kuihtuneitten lihasteni aiheuttamaa jatkuvaa jomotusta, joka oli ollut osa rappiotilaani niin kauan, etten ollut edes huomannut sitä. Nyt kun se oli poissa, tunsin niin suurta helpotusta, että itkin hetken, vetäen sisääni raastavia henkäyksiä.
Toinnuin nopeasti ja tutkin nopeasti talon. Se oli hylätty, mutta hyväkuntoinen. Sisällä ei ollut juurikaan huonekaluja, vain vanha ruosteinen pesusoikko ja koinsyömä sohva, jonka tammiset rakenteet olivat yhä hyvässä kunnossa. Olin yhä Lontoossa, mutta en tiennyt aivan missä alueella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Olin elossa! Olin todellakin elossa, pitkän kuolemanvaelluksen jälkeen. Tajusin monta asiaa samaan aikaan. Ymmärsin masennukseni, jossa olin viettänyt melkein sata vuotta. Kun ymmärsin kuinka paljon aikaa oli kulunut, kauhistuin. Sata vuotta rappiossa. Se tuntui uskomattomalta. Typerältä ja lapselliselta.. ja silti, niin tarpeelliselta. En ajatellut Silviota. Hän ei tuntunut henkilöltä, jolle olisin yhäkään tahtonut uhrata ensimmäistäkään ajatusta. Tunteeni häntä kohtaan eivät olleet muuttuneet.
Kiitollisuuteni olentoa kohtaan, jonka olin tavannut, oli ylitse vuotava. En tiennyt kuka hän oli, mutta sillä ei ollut väliä. Tuo olento oli pelastanut minut, vaikka olisin itsenikin mielestä ansainnut pelkän kurjan kuoleman.
Palasin sohvan luokse, jolta olin herännyt ja huomasin kirjeen, joka oli siististi taiteltu ja laitettu lattialle, valmiiksi minua varten kun lopulta heräisin.
Avasin sen vapisevin käsin ja katselin sanoja pitkään. Kirje oli lyhyt, ja kirjoitettu hienostuneella, rönsyilevällä käsialalla englanniksi. Siinä luki vain ”Terveiseni Maralanalle.” Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta oli ilmiselvää, että ehkä Maralana tietäisi olennon identiteetin. Myös olennon syy tuntui selvältä minulle. Ehkä hän oli pelastanut minut sen takia, että Maralana oli sanonut minulle olevan ystäväni. En ollut varma, mitä mieltä siitä olin mutta päätin olla ajattelematta sitä. Se ei ollut loppujen lopuksi tärkeää.
Istuin hetkeksi alas ja yritin miettiä mitä tekisin. Voisin etsiä Maralanan käsiini. Se vain tuntui niin suurelta tehtävältä, en olisi tiennyt mistä aloittaa. En myöskään ollut varma, tahdoinko upottautua maailmaan, joka oli järkyttänyt minua niin suuresti ainakaan vielä. Ymmärsin että se olisi väistämätöntä, sillä en voisi väistellä muita vampyyreita ikuisesti. Minä olin pimeyden lapsi ja se oli jotain, jota en voisi enää muuttaa. Päätin kuitenkin, että olisi aika hankkia jonkinlainen residenssi, ja tämä talo tuntui aivan sopivalta. Olin herännyt siellä, se tuntui uuden alkuni syntykohdalta, lapsuuden kodilta.
Minun pitäisi selvittää, kuka sen omisti, tai kuka möi kiinteistöä ja ostaa se itselleni. Rahaa minulla varmasti olisi. Voisin esiintyä itseni perillisenä.
Aloin siis tehdä töitä noustakseni taas omille jaloilleni, ja nopeasti kävi ilmi, että se kävi helposti kuin tanssi. Kykyni olivat palanneet, tai eivät vain palanneet, vaan myös voimistuneet ikäni ja vieraan olennon voimakkaan veren vaikutuksen takia. Ihmisten huijaaminen ei ollut vaikeaa. Osasin naamioida energiani ja läsnäoloni, niin että heidän silmissään olin vain toinen ihminen.
Löysin miehen, joka myi talon minulle auliisti ja onnistuin hankkimaan muutaman palvelijan, joille maksoin melkoisesti vaitiolosta. En koskaan paljastanut heille mikä olin, mutta esiinnyin kirjailijana, ja rauhani oli minulle elintärkeää. Heidän tuli jättää minut aina kun niin tahdoin, eivätkä he saaneet puhua mistään mitä talossa näkivät. Vanhahko kotitalouden hoitaja ja siivoojatyttö olivat vain iloisia siitä, että olivat saaneet työt josta he saivat niin paljon rahaa. He pitivät minua outona ja hiukan epäilyttävänä, mutta harmittomana taiteilijana. Tiesin, että tyttö epäili minua oopiumin orjaksi ja mahdollisesti homoseksuaaliksi, mutta minä en siitä välittänyt.
Olin oppinut kontrolloimaan janoani, joten en aiheuttanut enää kuolemanuhreja, kuten joskus nuoruudessani. Siitä olin iloinen sillä sain huomata ihmisten muuttuneen paljon älykkäämmiksi. Lontoossa oli poliiseja, heillä oli etsiviä ja he osasivat myös etsiä asioita. Jos olisin jättänyt jälkeeni ruumisvanoja, olisivat ihmiset lähistöllä ehkä alkaneet epäillä. Silti samaan aikaan, vaikka ihmisten ajattelu olikin kehittynyt enemmän, he eivät tahtoneet uskoa fantastisiin asioihin. Ennen ihmiset olivat taikauskoisia ja pelokkaita, tosin helposti huijattavissa silloinkin. Nyt taikauskoista ihmistä pidettiin hiukan huvittavana ja vanhoillisena. Oli nykyaikaista ajatella käytännöllisesti. Se oli mielestäni äärettömän mielenkiintoista, ja väittelen useasti lähitavernassa istuvien muitten nuorien taiteilijoitten, kirjailijoitten ja runoilijoitten ja maalareitten kanssa. Heidän ajatuksensa olivat vallankumouksellisia ja ihmeellisiä ja minusta oli ihana kuunnella sitä väittelyä, jota he keskenään kävivät. Vaikka itsekin astuin mukaan noihin keskusteluihin, oli se minulle koitos. Minun täytyi pitää kiinni roolistani, yrittää olla paljastamatta sitä, kuinka paljon tiesin asioita. Olin ennen aina ollut hiljainen, mutta he osasivat kyllä kiihottaa kenen tahansa ajatuksen juoksua niin, että oli mahdotonta pysytellä varjoissa. Sitä paitsi olin yksinäinen. Myönsin sen itselleni.
En harkinnut kertaakaan tekeväni itselleni seuralaista, tekeväni uutta vampyyria, sillä se ajatus tuntui minusta vastenmieliseltä. Ja tiesinhän, millaisia ponnistuksia se vaati vampyyrilta. En todellakaan halunnut kyllästyttää itseäni valtavalla määrällä verta ja aloittaa moinen prosessi. En halunnut tuoda ketään tähän maailman, jossa elin.
Päällisin puolin vaikutin suositulta ja sosiaaliselta, ja totuudessa olin aina yksin. Ihmiset olivat viehättyneet minusta, tiesin sen. Vaikka kuinka yritin silottaa läsnäoloni voimaa, he vetäytyivät minua kohti. Näin heidän silmistään, että he himoitsivat minua, naiset, jotkut miehetkin. Kieltäydyin aina läheisyydenosoituksista. He eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet minua siinä mielessä.
Koska kieltäydyin niin usein seksuaalisista ehdotuksista, ihmiset alkoivat pian kysellä, miksi tein niin. Keitin hädissäni kokoon nyyhkytarinan vaimostani, joka oli kuollut keuhkotautiin Venäjällä, josta valehtelin olevani kotoisin. Joten sain taas rauhani. Esiinnyin nimellä Nikol Zarinski, koska en tahtonut käyttää omaa nimeäni. Se myös kuulosti enemmän venäjäläiseltä kuin synnyinnimeni.
Kulutin siis aikaani tutustumalla uuteen aikaan ja ihmisiin, jotka siinä elivät. Yritin olla ajattelematta aikaani Roomassa, mutta usein se palasi mieleeni. Samoin Silvio. Ymmärsin monella tapaa nyt Silvion halun kulkea heidän lomassaan, joita useat muut pitivät pelkkänä karjana. Ihmiset kiinnostivat minua, jopa tylsät ihmiset. Tulin aina huonolle tuulelle kun ajattelin Silviota, jolloin palvelijani ja ihmiset, joita kutsuin ystävikseni välttelivät minua. Huono tuuleni oli kuin suuri musta pilvi, jonka alle ihmiset hukkuivat nopeasti. Se oli tarttuva, inhottava tunne. He pitivät minua temperamenttisena, mutta tietysti se oli paljon muutakin. Vampyyrin tunnetilat olivat varsin tarttuva tila. Kun olin iloinen, olivat ihmiset ympärilläni iloisia ja jos olin vihainen tai pettynyt, alkoivat he herkästi riidellä ja näin heidän silmistään, kuinka he olivat hämmentyneitä. Se oli yksi uusi asia, jota en koskaan ollut huomannut. He olivat toki herkkiä toistensa tunteille myös, mutta se mitä minun tunteeni, jotka olivat luontoni takia paljon vahvemmat, aiheuttivat, olivat paljon voimakkaampia.

Osa VII - Seuraamuksia

2010-02-07T09:29:00.000-08:00

Vaelsin takaisin taloon kun olin saanut itseni kokoon jotenkuten. Tunnelma oli kuitenkin muuttunut Maralanan vauhdikkaan lähdön jälkeen, enkä ollut ainut joka oli tuntenut sen. Jokainen vampyyri oli nyt aloillaan, ja pälyilivät toisiaan epäilevinä, epävarmoina mitä ajatella. Moni oli lähtenyt, talossa oli paljon vähemmän väkeä. Tunsin heidän pelkonsa matalataajuisena huminana läpi koko talon perustuksien ja aloin itsekin melkein vapista.
Monet väittelivät kovaäänisesti, mutten uskaltanut jäädä kuuntelemaan mistä. Tahdoin ulos koko paikasta, sillä ilmassa oli onnettomuuden tuntu. Näin väkijoukossa tummahiuksisen miehen, jonka etsiskelevä katse oli peittelemätön. Hän kohdisti vihreät silmänsä minuun ja nyökkäsi minulle. Nyökkäsin takaisin hiukan epävarmana, mutta hän kuiskasi minulle kaukaa, käyttäen haesperindaa, nimensä, Mathais. Maralanan lähettämä mies siis. Menin hänen luokseen ja vaistosin hänenkin pitävän visusti voimansa vakan alla. Hän ei halunnut herättää huomiota.
Kättelin häntä, ja hänen kätensä oli pelottavan kuuma. Yleensä vampyyrit olivat viileitä, mutta tuo kuumuus kertoi hänen sisällään tapahtuvasta työstä, äärettömästä kontrollista, jolla hän piteli itseään.
Kukaan ei tuntunutkaan huomaavan häntä, eikä mies oikeastaan edes ollut mitenkään erikoisen näköinen. En ollut varma, halusiko Mathais kaikkien ajattelevan niin, mutta epäilin sitä jälkeenpäin suuresti.
Hän johdatteli minut vaitonaisena kohti talon ulko-ovea, mutta kuulin hiljaisena aulan toisella puolella aukeavassa huoneessa käytyä keskustelua ja jähmetyin niille sijoilleni.
”Näin Silvion saapuvan nuoren suojattinsa kanssa. Varsin tuore.. kaunis yksilö.”
”Pojan nimi on Nicholas. [Ilkeää naurua] Luulin usein, että Silvio ei osannut pitää hauskaa ihmisten kustannuksella, mutta tämä on kyllä kaiken huippu.”
”Mitä ihmettä tarkoitat” Huvittunut ääni naurahti, kylmästi.
”No, Silvio tappoi pojan veljen hänen ollessaan vain 14-vuotias. Ehkä Nicholaksen veli oli niin ihastuttava, että Silvio ei voinut pysyä erossa hänen nuoremmasta versiostaan.. Aika huvittavaa mielestäni. Nicholas ei varmastikaan ilahtuisi jos saisi tietää isänsä sairaista haluista. [Lisää naurua, johon yhtyi joku toinen]En olisi uskonut moista Silviosta, mutta ilmeisesti jokainen on kykenevä yllättämään.”
”Todellakin.”
Keskustelu siirtyi muihin aiheisiin, kuten muitten lajitoveriensa elämien syynäämiseen.
Tajusin etäisesti, että minua nyhdettiin rajusti olkavarresta kohti ovea, mutta olin jähmettynyt kuin patsas. Lopulta minua nyhtävän voima kävi suuremmaksi, enkä voinut muuta kuin seurata. Tunsin kuolleeni, todella kuolleeni silloin. Verenpunainen harso putosi silmieni ylle enkä voinut hengittää. Bradoc.. En ollut muistellut paljon veljeäni, joka lapsuudessani oli kadonnut ja todettu kuolleeksi, koska häntä ei koskaan löydetty. Nyt ymmärsin. Silvio oli tappanut hänet. Mutta miksi? Mies huoneessa oli puhunut sairaalloisista haluista ja kylmä ymmärryksen aalto kävi vartaloni läpi.
Näin elämäni täysin eri valossa, kaiken kuin hyvin suunnitellun kammottavan traagisen näytelmän, jossa hirviö tulee, näkee nuoren pojan ja ihastuu. Tämän täytyy saada hänet, joten hirviö vie pojan. Mutta se ei riitä, Hirviö ei saakaan kyllikseen pojasta, vaan ajattelee lakkaamatta häntä ja päättää lopulta tehdä itsensä kaltaisen pojan veljestä. Veljestä, joka oli herkkänä haavoittunut vanhemman veljensä katoamisesta, jonka elämä oli muuttunut synkäksi ja tyhjäksi siitä päivästä. Nyt hän oli mies, mutta epätoivoinen ja haluton elämään. Tyhjä. Valmis Hirviölle, jonka ei tarvitsisi muuta kuin tulla, ja riistää häneltä ja hänen perheeltään henki. Mikä julma leikki! Mikä hirvittävä näytös! Ja se kaikki avautui silmieni edessä kauhistuttavana ja sielua kylmäävänä. Silvion kaksinaamaisuus paljastui mielessäni ja minua hirvitti. Oliko hän halunnut minusta rakastajansa? Hän oli ollut kiihottunut, kun hän puri minua, muistin sen yhä, ja häpesin yhä. Nyt häpeäni oli kaksinkertainen. Tunsin veren kihahtavan kasvoilleni ja korvissani suhisi voimakkaasti. Kuulin kaukaa että nimeäni kutsuttiin, se oli kai Mathais, joka huomasi, että minulla oli jotain vialla.
Tuijotin vain eteeni mitään muuta kuin verenpunaisen kauhean menneisyyden kuvajaisen nähden. Olen melko varma, että huusin. Minua ravisteltiin, mutta sisälläni varisi kaikki ajatukseni suurena myllerryksenä. Mietin, miksei Silvio ollut tehnyt minusta rakastajaansa. Ehkä jokin esti häntä. Ehkä hän ei pitänytkään minua veljeni veroisena. Valtava kylmä puistatus ravisti minua taas. Ehkä olin hänelle, kuin jokin eksoottinen lemmikki, tai jatkuva muistutus jostain, minkä hän oli menettänyt.
Taituin kaksin kerroin ja oksensin, tajusin meidän olevan jo talon ulkopuolella ja aloin taas kuulla normaalisti.
”Nicholas? Nicholas?? Mikä sinun on?” Mathais tarttui minuun ja tuijotti minua silmiin.
”Päästä minut.” Murahdin. En tahtonut hänen koskevan minua. Hän oli vampyyri, ja luoja tietää että aloin ymmärtää kuinka sairaisiin asioihin me todella pystyimme. Minua inhotti. Minusta tuntui, etten voinut luottaa hänen tippaakaan. Kauhea totuus oli minulle selvä. En voisi jäädä Silvion luokse, en sen jälkeen, mitä olin saanut tietää hänestä. En edes halunnut nähdä vilaustakaan hänestä.
Mathais päästi minusta irti ja astui kauemmas. Hän kuuli että tarkoitin mitä sanoin. Hän vaistosi, etten luottanut häneen. En tiennyt, oliko hän kuullut saman keskustelun, mutta epäilin sitä.
Vakuutin hänelle olevani kunnossa, ja että aion palata takaisin Roomaan. Mathais näytti epäilevältä, mutta päästi minut lopulta, kadoten yöhön niin sulavasti, että jäin hetkeksi ihmettelemään. Nopeasti tokenin, vannoin itselleni, etten palaisi Roomaan ja lähdin vaeltamaan yöhön, musertavan pelon vallassa. En tiennyt mihin menisin tai mitä tekisin. Tiesin vain, mitä en aikonut tehdä.

Lucinda hengitti vaivalloisesti. Hänen silmänsä olivat sidotut ja hän ei nähnyt kuin valotonta pimeyttä. Hänen suuhunsa tungettu suukapula vaikeutti hänen hengittämistään ja hän taisteli vastaan pakokauhua, joka yritti saada hänet valtaansa ja se olisi vain vaikeuttanut hänen tilaansa. Lucinda ei aikonut pyörtyä täällä ja jäädä jonkun armoille. Hänet oli sullottu pian kiinniottamisen jälkeen tähän paikkaan. Lucinda ei tiennyt missä oli. Hänen päänsä yli oli vedetty pussi kun hänet oli yllätetty ja hänet oli kuljetettu tänne. Paikka haisi ummehtuneelle ja kostealle. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu niin vahvasti, että tunto oli kadonnut jo kauan sitten raajoista, ja tylsä jomotus vaihtunut pelottavaan tunteeseen ettei hänellä enää ollut raajoja. Hän seisoi, koska tila oli niin pieni, ettei siellä muuta voinut tehdä.
Lucinda pelkäsi, mutta yritti hillitä pelkonsa. Hän uskoi nyt ja katui, ettei ollut kuunnellut Silviota. Hänen olisi pitänyt uskoa, olisi pitänyt olla varovainen.
Hän oli saanut kutsun itse Dantelta. Se oli ollut outoa, sillä Lucinda ei tiennyt että mies tiesi hänestä. Ainakin Silvio oli sanonut, ettei Dante tiennyt Lucindan olemassaolosta, siitä, että myös Lucinda oli vampyyri. Ja Silvio oli myös tahtonut pitää sen niin. Lucinda ymmärsi nyt, miksi.
Hän ei ollut tavallinen vampyyri. Hän kulki päivisin ja hänen voimansa oli hänen kykynsä parantaa. Ja siksi Lucinda pyrki pitämään matalaa profiilia, sillä hän kyllä tiesi että maailmassa oli monia pahuuden jäytämiä olentoja, jotka eivät sietäneet hänen kaltaisiaan. Mutta eikö jokaisessa ollut hyvää? Niin hän ajatteli. Mutta tässä ei ollut kyllä mitään hyvää.
Lucinda yritti taistella kyyneliä vastaan, mutta hänen silmänsä eivät totelleet, ja pian niitten yli sidottu kangas kostui.
Se inhottava otus, Marco, oli napannut hänet. Ennen kuin hän edes ehti Danten talolle. Lucinda ei tiennyt miten Marco oli löytänyt hänet niin helposti, mutta vampyyrit olivat toki kekseliäitä, heidän vaistonsa olivat ensiluokkaiset. Tuskin Marco erosi suuresti tästä. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän muisti Marcon kylmän ja kovan kosketuksen ihollaan.
”Nauttisin sinusta mielelläni, ennen kuin Mestarini ottaa sinut.. mutta silloin saattaisin vihastuttaa hänet.. Hän halusi sinut koskemattomana, kauniin, puhtaan, viattoman Lucindan.”
Hän yökkäsi hiukan. Marcon sanat olivat tihkuneet myrkkyä ja pahuutta, eikä hän kyennyt estämään pelkoaan. Hän pelkäsi kuollakseen. Hän ei tahtonut Danten tulevan minnekään lähellekään häntä ja ajatus miehestä kuvotti häntä jo valmiiksi.
Lucinda saattoi kuvitella miehen jo tuijottavan häntä, tuijottavan häntä, eikä hän tietäisi mitään. Ehkä tuo kauhea olento nautti hänen rimpuilustaan, hänen kyynelistään, hänen pakokauhustaan. Lucinda alkoi vapista ja köydet hankasivat kivuliaasti hänen kehonsa ympärillä.
Pian Lucinda kuitenkin pysähtyi, ja yritti olla hiljaa. Jostain kuului vaimeaa kuminaa, kuin kaukaista koputusta.
”Lucinda, Lucinda!” Hätäinen miehen ääni huusi jossain. Se kuulosti monen puukerroksen tukahduttamalta. Hän myös vaistosi jonkun olevan lähellään. Jonkun tutun. Kesti hetken että Lucinda tajusi kenet hän vaistosi. Silvio! Hänen veljensä oli lähellä.
Hän alkoi rimpuilla nyt hurjasti, pakottaen jäsenensä heräämään, ja voi ne heräsivätkin, räjähtävään kipuun, kun veri alkoi hiukan tihkua takaisin suoniin. Lucinda kirkui tukahdutetusti suukapulan takana, joka oli vaikeaa, koska hän ei saanut happea tarpeeksi tuottaakseen kovin suurta ääntä. Mutta hän alkoi lähettää. Hän sinkosi ajatuksensa ympärilleen, haparoiden kivun ja pelon sekamelskassa, yrittäen saavuttaa Silvion, mutta se oli vaikeaa, niin kovin vaikeaa. Lopulta hän vaistosi jonkun muunkin, sen jonkun, joka oli huutanut. Hänen energiansa iski häntä kohti kuin tykki ja Lucinda vapisi sen voiman edessä. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta. Se ei ollut pahantahtoinen, vain hätäinen ja varomaton, pyrkimys paikantaa hänet ja perille se löysikin.
Hän kuuli kuinka kumina suureni, kuului repimisen ääntä ja puun hajoamisen rutisevaa meteliä joka lähestyi kokoajan. Pian hän tunsi lämpimän käden koskettavan olkaansa ja hän alkoi sätkiä lisää.
”Rauhallisesti, me otamme sinut pois sieltä.” Nyt ihmeellisen tyyni ääni sanoi aivan hänen vierellään.
Joku repi viimeisetkin puun palaset pois tieltä ja Lucinda rojahti vasten lämmintä vartaloa, joka kietoutui hänen ympärilleen ja veti hänet ahtaasta kolosta pois.
Hän kuuli itkua, ja hän tiesi sen olevan Silvio. Miehen ääni kuulosti oudolta, jotenkin tukahdutetulta myös. Ja vihdoin hänen siteensä katkaistiin ja joku riisui nopeasti hänen suukapulansa ja silmät peittävät siteet. Verinoro pakeni Lucindan rikkoutuneen huulen reunasta, kun suukapula vedettiin irti. Valo sattui silmiin eikä hän hetkeen saanut selvää mistään.
Hän alkoi itkeä repivästi vasten miestä, joka piteli häntä ja Silvio tyynnytteli häntä, hänen äänensä kuulostaen yhä oudolta, kuin puheen tuottaminen olisi ollut kivuliasta miehelle.
”Sinä olet nyt turvassa, ei mitään hätää.”
Lucinda aukaisi kyynelten tahrimat silmänsä. Hän katsoi suoraan Silvioon, joka piteli tummaksi mustunutta leukaansa, joka oli paisunut kohdasta, josta luu oli selvästi murtunut. Kipu näkyi hänen silmissään selvänä, kuten kiitollisuus. Lucinda syöksähti veljensä syliin, itkien yhä repivästi. Hän yritti kohottaa kättään, koskettaakseen murtunutta leukaa, mutta Silvio näki, kuinka hänen kätensä vapisivat ja kuinka mustelmaiset ne olivat. Hän työnsi hellästi mutta päättäväisesti käden pois.
”Ei siskoni, minä parannun kyllä. Sinä olet heikkona, en anna sinun parantaa. Sinä tarvitset lepoa nyt itse, et ole kuten me muut, minä parannun kyllä.” Hän vakuutteli Lucindaa, joka alistui pian. Silvio oli oikeassa.
Maralana katseli heitä ja oli varma, että oli tehnyt oikein auttaessaan Silviota. Hän pystyi näkemään Lucindan voiman, kuinka se hohkasi hänestä kuin sulatusuunista. Hän oli tuntenut sen pidellessään naista. Se oli kontrolloimatonta, suorastaan raakaa, mutta niin puhdasta. Hän tunsi sydämensä kovin kevyeksi jo katsellessaan naista ja ymmärsi hyvin, miksi Dante oli tahtonut raivata Lucindan tästä maailmasta. Dante ei sietänyt mitään sellaista. Ei mitään hyvää, eikä varsinkaan näin valtavaa sellaista.
Sota olisi väistämätön. Maralana uskoi nyt ymmärtävänsä, miksi Dante oli houkutellut vampyyrit esiin, kokoontumaan luokseen. Se, mitä Maralana nyt pohti, oli, että ymmärtäisivätkö muut vampyyrit jotka eivät kannattaneet Danten näkemyksiä pimeyden maailmasta, totuuden. Dante tuskin huijaisi kahdesti niitä, jotka olivat paenneet.
Maralana suri omaa virhettään. Hän oli pysynyt kauan toimettomana, pelkästään tarkkaillen LeDomonesinkan toimia. Hän katui suuresti tätä. Dante oli ollut hänen kilpailijansa, hänen vastustajansa jo pitkään, mutta hän oli yrittänyt kovasti pitää kantansa neutraalina, kuten hän oli usein ajatellut, että sen pitäisi olla niin. Katsellessaan Lucindaa, tajutessaan, että tämä maailma olisi voinut menettää hänet, koki Maralana perustavanlaatuisen ymmärryksen hetken. Hän ei voisi seistä sivussa.
”Meidän on paras lähteä. Vien teidät turvalliseen paikkaan.” Maralana sanoi ja he lähtivät, sisarukset kannatellen toisiaan, tarrautuen toisiinsa kuin lapset.
”Nicholas!” Silvio havahtui äkkiä, hätä äänessään.
”Mathais tuo hänet turvapaikkaan.” Maralana sanoi, tietämättä tuskallista totuutta.

Yö haipui hiljaa pois, auringon noustessa kuin vaivalloisesti, eikä se valaissut päivää, sillä tummat pilvet uivat koko taivaan kaaressa, antaen suojansa pimeyden lapsille, jotka pakenivat Venetsiasta nyt. Satavuotinen kokous oli päättynyt verenvuodatukseen, Danten ajautuessa hirvittävään raivoon huomattuaan kavalien suunnitelmiensa kaatuneen Maralanan sekaantumiseen. Hän aloitti sodan, hän aloittaisi sodan tuota olentoa vastaan, niin kuin sen olisi pitänyt olla, alusta asti. Danten vihan alle hukkuivat monet, niin hyvät kuin pahat, sillä Dante halusi veren vuotavan, eikä hän nähnyt vihassaan eroa siihen, kenen verta se oli.
Dante LeDomonesinka, pahuuden läpi syömä. Hän ei aikonut antaa kenenkään paeta, mutta moni silti pakeni, usea oli uskaltanut olla varovainen, mutta ne jotka olivat olleet varomattomia, no, he eivät enää vaeltaneet yössä. Dante sai omalla tavallaan mitä halusi, kuten aina. Hänet muistettaisiin, häntä kunnioitettaisiin ja pelättäisiin. Sen hän oli ansainnut, siitä hän oli pitänyt huolta.
Dante vannoi kostoa Maralanalle, sekä kaikille hänen järjestössään. Alkoi uusi, pimeä kausi vampyyrien ja heidän kaltaistensa, jotka yössä kulkivat, maailmaan kuuluville. Jos ennen eivät heimoveljet ja sisaret luottaneet toisiinsa, luottivat he nyt entistä vähemmän. Puhkesi taisteluita ja pieniä sotia. Useat vetäytyivät pois niitten tieltä, luovuttaen tantereen heille, jotka nauttivat sodasta. Moni näki sen tilaisuutena luoda itselleen kunnioitusta ja tunnustusta. Moni näki sen vain väistämättömänä ja hyväksyi asian, pysyen puolueettomana vallankumouksen raivotessa heidän ympärillään.
Ihmiset eivät tienneet näistä synkistä ajoista mitään. Kaikki tapahtui kulissien takana huolellisesti, kuten aina ennenkin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun heimot olivat ajautuneet toisiaan vastaan. Eikä se olisi viimeinenkään kerta. Koska oli myös monia, jotka olivat odottaneet uutta taistelua jo vuosisatoja, sillä he tiesivät, ettei rauha koskaan pysynyt. Tuntui vain oikealta, että Dante aloitti sodan. Sillä hänen isänsä oli aloittanut edellisen, tiesivät vanhimmat olennot. Nuoret vampyyrit olivat niitä, jotka kärsivät sodasta eniten. He olivat kiihkeitä ja arvaamattomia, he tahtoivat kunniaa ja ylhäisen aseman, joten he taistelivat, hartaasti, niin kuin aina ennenkin. Vanhimmat pysyivät kaukana koko selkkauksesta. Vain Danten ja Maralanan kaltaiset, järjestäytyneet vanhat olennot ottivat osaa tähän. He olivat taistelun alku, sen sykkivä sydän. Taistelun lopettaisi vain kun sydän lakkaisi sykkimästä, sanoivat monet.
Se ei vain tuntunut mahdolliselta kaiken alussa.

Nicholas ei koskaan saapunut turvapaikkaan Mathaiksen mukana. Mathais kertoi jotain tapahtuneen, tosin hän ei tiennyt mitä ja että Nicholas oli luvannut hänelle palata Roomaan. Maralana lähetti miehensä Roomaan etsimään Nicholasta, mutta he eivät koskaan löytäneet häntä. Silvio oli raunio, hän suri poikaansa, eikä tiennyt mihin hän oli joutunut, mutta pelkäsi pahinta. Että Dante olisi jotenkin löytänyt Nicholaksen ja tappanut tämän.
Mathais sanoi saattaneensa Nicholaksen ulos, mutta ei tietenkään voinut luvata, että hän olisi päässyt karkuun, sillä hän oli lähtenyt etsimään heitä, huolissaan Maralanasta. Maralana etsi kyllä Nicholasta parhaansa mukaan, mutta hän ei löytänyt jälkeäkään nuoresta vampyyrista.
Hän vei Silvion ja Lucindan mukanaan turvaan ja joutui keskittymään omiensa turvaamiseen, sillä hän tiesi että sota oli nyt alkanut. Hän joutuisi turvaamaan omansa.
Silvio ja Lucinda liittyvät ilomielin hänen järjestöönsä, eivät vain turvatakseen elämänsä, vaan koska he tiesivät Maralanan ajavan sellaisia asioita, joitten takana he voisivat seisoa. Silvio ei katunut sitä, että valitsi Maralanan Marcon ja Danten sijasta. Hän oli halunnut irti heidän sadistista verkoistaan jo pitkään. Se, mitä kukaan ei odottanut, oli se tosi asia, ettei se ollut helppoa Silviolle kaikesta huolimatta.
Pikkuhiljaa Silvion hirvittävä menneisyys alkoi purkautua heidän silmiensä edessä, eikä se ollut kaunis näky. Se oli sulaa hulluutta ja tuskaa. Lucindan täytyi jättää Silvio ja lähteä turvaan muualle, sillä hän ei kestänyt katsoa veljensä kärsimystä, jota ei kyennyt parantaa. Myös Maralana joutui taistelemaan, että piti kärsivällisyytensä. Kaikki tuska, jota Silvio joutui kohtaamaan purkaessaan huolellisesti rakennettua rooliaan, vaikutti kaikkiin Silvion ympärillä oleviin.
Silvio ei kyennyt ottaa osaa Maralanan ja Danten aloittamaan sotaa, sillä hän kävi sisäistä sotaa omien painajaistensa kanssa, hukkuneena niihin ajoittain, ja saattoi kulua kuukausia, että hän oli millään tavalla järkevä tai johdonmukainen.
Mutta Maralana samalla ihaili Silviota, vaikka tämän tuska koetteli häntä suuresti. Täytyi vaatia suunnattomia voimanponnistuksia, että uskalsi hikoilla ulos satojen vuosien määrän kidutusta, alistusta ja mielettömyyttä.
Omalla tavallaan Silvion tila ei paljo poikennut siitä tilasta, johon Nicholas joutui paetessaan Venetsiasta.

Osa VI - Maralana

2010-02-07T09:26:00.000-08:00

Hän katseli nuorta vampyyria nauraen silmillään. Nicholas Zairychka, hän tiesi kuka nuori mies oli, ja kenen lapsi hän oli. Nicholas katseli ympärilleen kuin pieni lapsi keskellä karnevaalia, miehen kauniit, vaaleanruskeat silmät olivat ihmetyksestä ymmyrkäiset, hänen noenmustat ripsensä kehystivät unelmoivia silmiä ihmeellisen tuuheina. Hänen suunsa oli hiukan auki, paljastaen valkoisen hammasrivistön, eikä hän ollut piilottanut kulmahampaitaan, jotka kimalsivat huulien välistä. Hän naurahti hiljaa itsekseen, vaikka hän tiesi, kuinka vaarallinen tilanne oli nuorelle Nicholakselle. Missä tahansa muussa paikassa Nicholas olisi ollut suuressa hengenvaarassa. Nytkin nuori ja innokas vampyyri yritti kaikkensa lukeakseen ympärillä liikkuvien olentojen ajatukset, joka oli kaiken kaikkiaan suuri loukkaus. Maralana ymmärsi, ettei Silvio ollut opettanut Nicholasta tavoille.
Hän astui lähemmäs, ihastellen silti samalla Nicholaksesta virtaavaa kahlimatonta voimaa, joka oli poikkeuksellinen siihen verrattuna, kuinka nuori yksilö tämä oli. Hän katseli nuorta miestä vielä hetken.
Nicholas oli kaunis, hän oli pitkä ja hänen tummanruskeat hiuksensa lainehtivat hänen kasvojensa ympärillä, saaden hänet näyttämään hiukan viattomalta. Hänen ällistynyt ilmeensä ei tietysti auttanut asiaa. Lopulta Maralana vaistosi ärtymyksen kanssatovereistaan ja tarttui kädellään hellästi Nicholaksen olasta, säikäyttäen miehen pahemman kerran.
Nicholas ähkäisi tukahtuneesti ja kääntyi salaman nopeasti Maralanaan päin. Tämän silmät levisivät ja Maralana näki pelon kuplivan tämän pähkinäisten silmien pohjalla. Nuoresta vampyyrista myös irtosi kahlitsematon purkaus kiukkua ja vihaa, joka yllätti miehen. Maralana kuitenkin osasi käsitellä muita ja pysyi itse rauhassa, hymyillen rauhoittavasti. Hän tiesi ulkomuotonsa pelästyttäneen nuoren ja tietämättömän miehen. Nicholas yritti epätoivoisesti luodata hänet, mutta Maralana oli ikivanha olento, hän ei ollut niin helposti luettavissa. Hän näki säikähdyksen nuoren miehen katseessa.
”Ole rauhassa, nuori Nicholas. Minä olen ystävä. Tule, mennään rauhallisempaan paikkaan.” Hän veti Nicholaksen hellällä otteella parvekkeelle, yöhön, pois tuijottavien silmäparien keskeltä.
Nicholas epäröi, mutta Maralanan pehmeän voimakas ote ei sallinut vastalauseita. Hiukan kyyristellen nuorukainen seurasi ja perääntyi parvekkeen kauimmaiseen nurkkaan kun Maralana sulki parioven, sulkien myös puheensorinan sen taakse.
”Mikä sinä olet!” Nicholas kuiskasi, hänen äänensä väristen. Maralana hymyili ja näki että mies nieleskeli, kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.
”Minä olen Maralana Chain. Ja sinä olet Nicholas Zairychka, Silvio Brachian nuorikko.”
Nicholas katseli epäilevästi Maralanaa, mutta rentoutui hiukan. Maralana tiesi ärsyttäneensä vastauksella, koska hän ei varsinaisesti ollut vastannut miehen kysymykseen. Hän tiesi olevansa niin erilaisen näköinen ihmisistä, ettei häntä vahingossakaan luullut tavalliseksi mieheksi, mutta hän ei yleensä puhunut verenperinnöstään.
Maralana tarkkaili hiljaa Nicholasta, joka tuijotti häntä yhä ihmeissään.
”Sinä yritit lukea heidän ajatuksiaan. Ja minun. Se on suuri loukkaus tällaisessa kokouksessa, nuori Nicholas.” Maralana sanoi lopulta. ”Katsoin parhaaksi vetää sinut pois tuolta, ennen kuin joku olisi todella vihastunut röyhkeydestäsi.”
Nicholasin posket punehtuivat ja hänen silmänsä leimahtivat vaarallisesti. Hän vaikutti Maralanan silmissä niin kapinalliselta, mutta hän tiesi miksi tämä oikeasti oli vihainen.
”Silvio ei ole kertonut sinulle paljoa meidän maailmastamme, vai mitä?”
Nicholas nielaisi ja nyökkäsi vaitonaisesti. Hänen pelkonsa väreili yhä ilmassa käsin kosketeltavana ja Maralana hillitsi oman läsnäolonsa voimaa, jonka hän tiesi Nicholaksen kokevan melko musertavana. Reaktio oli välitön. Nicholas lakkasi kyyristelemästä ja suoristautui, hengittäen nyt vapaammin.
”Anteeksi tuosta.. En joskus muista, että läsnäoloni ei välttämättä tunnu mukavalta lajimme nuoremmista.” Maralana hymyili anteeksipyytävästi ja näki pienen hymyntapaisen kulkevan nuoren vampyyrin kasvojen yli.
”Anteeksi, että yritin lukea ajatuksiasi. En edes ymmärtänyt, mitä olin tekemässä.” Nicholas sanoi hiljaisella äänellä ja Maralana näki miehen tarkoittavan sitä. Hän nyökkäsi hitaasti.
”Sinun voimasi ovat suuret. Verrattuna ikääsi, Nicholas. Et vain osaa vielä kontrolloida aivan kaikkia kykyjäsi. Silvio laittoi sinut huonoon asemaan tuodessaan sinut tänne.”
Nicholas kohotti kulmaansa, hän kuuli Maralanan vihjaavan kysymyksen. Maralana oli tyytyväinen. Nicholas ei ollut pelkästään voimakas, hän oli myös älykäs.
”Hän ei kertonut minulle, miksi minun piti tulla. Hän kyllä sanoi, että joutui ottamaan minut mukaansa.” Nicholaksen äänestä kuulsi pieni hiven loukkaantuneisuutta ja Maralana oli huvittunut. Niin herkkä nuori mies.
”Missä hän on? En ole vielä nähnyt häntä lainkaan.”
”Hän sanoi menevänsä etsimään Lucindaa. Hän oli.. peloissaan.” Nicholas kurtisti kulmiaan, kuin olisi juuri vasta muistanut asian. Maralana arvasi niin olevankin, että vanhojen viehätys oli välittömästi pyyhkäissyt Nicholaksen mennessään. Mutta miehen sanat järkyttivät häntä. Hänen kulmansa kurtistuivat myös kun hän ymmärsi asian vakavuuden.
”Se on paha asia.” Maralana sanoi ja pohti hetken. ”Lucinda ei saisi olla täällä. Edes minä en saisi olla täällä. Tai toisinsanoen. Minua ei kutsuttu.” Hän heitti väliin ilkikurisen hymyn. ”Dante yritti kovasti salata minulta sen, että järjesti Satavuotisen kokouksen. En usko, että hän järjesti tämän kunnioittaakseen rauhan aikaa, sillä Dante ei kunnioita mitään.” Maralana kääntyi kohti taloa ja huokaisi raskaasti.
”Mutta miksi sitten hän järjesti juhlat? Kuka Lucinda edes on?” Nicholas kysyi kiivaasti, uteliaana saada tietää mitä oli tekeillä.
Maralana vilkaisi vampyyria vinosti hymyillen.
”Kaikki aikanaan, nuori Nicholas. Muista, että jos koskaan tarvitset apua, voit pyytää sitä minulta. Haluan olla ystäväsi. Nyt minun täytyy kuitenkin mennä, koska uskon että Silvio voi tarvita apuani pelastaakseen Lucindan. Pysy sinä kaukana Dantesta, tai Marcosta, äläkä yritä enää lukea heidän mieliään, ” Maralana heilautti kättään kohti salia ovien takana. ”Lähetän ystäväni Mathaiksen turvaksesi, sillä sinäkään et ole täällä niin turvassa, miltä sinusta ehkä nyt vaikuttaa. Me näemme vielä.”
Maralana aukaisi mielensä ja alkoi etsiä Silviota, ja hänen lähettämänsä impulssi melkein kaatoi Nicholaksen vasten parvekkeen kaidetta, jättäen tämän typertyneenä haukkomaan henkeään kun hän palasi talon sisään.

Hetkeen en saanut edes henkeä ja korvani soivat villisti ja näkökenttäni reunoilla kipinöi sinisiä pisteitä. Tuon olennon, Maralanan lähettämä signaali oli niin voimakas, vaikka hän teki sen vain sekunnin ajan, oli se viedä minulta tajun kankaalle. Hänen musertava läsnäolonsa kaikkosi, mutta tunsin sen yhä, hän ei selvästi enää yrittänyt häivyttää sitä, lähtiessään etsimään Silviota. Olin täysin kaoottisessa mielentilassa. En täysin ymmärtänyt, mitä olin juuri kohdannut. Siitä olin varma, että mikä tahansa Maralana Chain oli joskus ollut, ei ollut ihminen. Hänen tuoksunsa ja olemuksensa ja ulkonäkönsä viestivät kaikki jostain niin erilaisesta, että en tiennyt mitä ajatella. Ja hänen ajatuksensa! Muitten ikivanhojen, jotka olivat paikalla, ajatukset olivat edes jonkin verran inhimillisiä sen verran mitä niitä luin, vaikka ne vieraita olivatkin, mutta tämän olennon ajatusmaailma ei ollut millään tavalla edes käsitettävä. Sekavia kuvia, pätkiä ja lopulta vain kuin joku olisi huiskaissut minua kädellä, kuin itikan pois häiritsemästä.
Kurkistin ikkunasta ja näin kuinka jokainen salongissa oleva väisti Maralanaa ja päästi tämän liikkumaan kohti talon uumenia. He katselivat hänen peräänsä kulmat kurtussa, toiset hiukan kyyristellen, he tiesivät, millainen voima heidät ohitti ja he kunnioittivat sitä. Ymmärsin saaneeni melkoisen liittolaisen.
En saanut mielestäni miehen kasvoja. Hänen hiuksensa olivat hopean harmaat, suorat ja pitkät, mutta hänen kasvonsa olivat ajattomat, kuten monilla ikivanhoilla vampyyreilla. Mutta hänen silmänsä ja korvansa olivat todella paljastaneet Maralanan joksikin muuksi kuin ihmiseksi. Hänen silmänsä olivat epätavallisen suuret, vinot, suorastaan mantelin muotoiset ja alkuillan yötaivaan siniset. Hän selvästi oli Haltiansukuinen vampyyri, mutta hänen korvansa olivat paljon, paljon kärkevämmät kuin muitten näkemieni Haltioitten korvat. Katselin hiljalleen rauhoittuvaan huoneeseen vielä hetken. Pohdin, mikä juhlien tarkoitus oli. Maralana oli sanonut, että häntä ei ollut kutsuttu, että Dante oli yrittänyt pimittää juhlat häneltä. Ymmärsin että oli kyse vakavasta asiasta, ja minua alkoi pelottaa.
Miten pysyisin kaukana Marcosta ja Dantesta, koska oikeastaan vasta nyt uskoin varoitusta hyväksi, koska Maralana oli sen sanonut. Heidän täytyi olla jossain täällä. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta miltä he näyttivät, mutta vampyyreilla oli oma tapansa kyllä tehdä itsensä huomattaviksi. Luultavasti heidät erottaisi helposti näistä vieraista. Niin ainakin toivoin.
Jouduin todella kokoamaan itseni ja keskittyä siihen, että en yrittäisi loukata vanhoja yrittämällä tunkeutua heidän ajatuksiinsa. Viimeinen asia jota tahdoin, oli löytää vihollisia näitten olentojen keskeltä.
Huomasin pelkääväni maailmaa, johon olin joutunut, sillä jouduin kokoajan huomaamaan, mitä syvemmälle ajauduin, aivan kuinka erilainen se oli, kuinka paljon en tiennyt, kuinka paljon oli vielä järkytyksiä. Se sai minut tuntemaan oloni kovin pieneksi.

Silvion sisällä tuntui kuumalta ja kylmältä samaan aikaan. Hänen sydäntään väänsi hirvittävä pelko ja hän hädintuskin sai hengityksensä kulkemaan. Hän tiesi jättäneensä Nicholaksen suureen vaaraan, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut päästää Lucindaa tänne. Lucinda täytyi saada turvaan! Pelko hänen sisarensa puolesta sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän oli jo pitkään saanut kirjeitä sisareltaan, he olivat salassa kirjoittaneet toisilleen, vaihtaneet kuulumisia, mutta koskaan, koskaan ei Silvio ollut kertonut totuutta kurjasta elämästään Marcon ja Danten kauhujen armoilla. Lucinda ei ymmärtänyt, hän ei ymmärtänyt kuinka suuressa vaarassa hän oli. Lucinda oli kaiketi kuullut Satavuotisesta juhlasta ja arvannut Silvion tulevan paikan päälle. Ehkä hän oli halunnut niin palavasti tavata hänet pitkästä aikaan, Silvio ei tiennyt. Mutta siskon varomattomuus oli hengenvaarallista.
Silvio oli useaan otteeseen varoittanut Lucindaa kantaisästään ja Dantesta. Valitettavasti Silvio tiesi, kuinka Lucinda tahtoi aina uskoa hyvään, kuinka hän näki hyvyyttä kaikkialla, jopa siellä, missä sitä ei enää ollut. Silvio oli myös varma siitä, ettei Lucinda vain ollut joutunut kosketuksiin todellisen, paatuneen ja sairaalloisen pahuuden kanssa. Ja nyt tuo hupsu nainen oli aivan liian lähellä sellaista! Silvio ei sallisi sitä, ei ikimaailmassa. Lucinda oli ainut hyvä Nicholaksen lisäksi, mitä hänellä oli elämässään.
Silvio ei ollut koskaan puhunut synkälle lapselleen siskostaan. Mitä harvempi tiesi Lucindasta, sitä parempi, hän ajatteli. Hän itse oli polttanut kaikki kirjeet, jotka hän oli sisareltaan saanut. Hän oli pelännyt liikaa sitä, että Dante saisi tietää, että Silvio tiesi sisarensa olinpaikan.
Silvio oli ollut järkyttynyt saadessaan kutsun Satavuotiseen juhlaan. Hän tiesi, että oli ehkä tekeillä jotain, mutta mitä, siitä hän ei ollut varma.
Talo oli täynnä vampyyreita, jotkut tuttuja, useat täysin tuntemattomia, sekä hyviä että pahoja oli läsnä. Ainakin yhdestä asiasta Silvio oli varma. Dante tuskin oli tehnyt täyskäännöstä elämässään ja alkanut hyväntekijäksi. Itse asiassa Silvio oli yllättynyt, että niin moni oli saapunut paikalle. No, olkoonkin että usea heistä kykeni hyvin suojelemaan itseään, hän silti ihmetteli. Usea oli saapunut viisaasti tiiviissä joukossa, turvatakseen itsensä.
Silvio ei uskonut että monikaan tiesi kaiken, mihin Dante kykeni. Marco oli pienempi paha, mutta niin sadistisen mestarinsa lumoama, että tekisi mitä vain että pitäisi Danten tyytyväisenä.
Silvio kiiruhti läpi talon, varoen menemästä liian lähelle vampyyreita, joitten tiesi olevan lämpimissä väleissä Danten kanssa, mikäli niin edes saattoi sanoa. Hän etsi kiivaasti sisartaan väkijoukosta, koska Lucinda oli talossa, hän oli siitä varma.
Äkkiä tuntui siltä, kuin koko hänen maailmansa olisi pimennyt. Hän kuuli pehmeää naurua ja kääntyi kannoillaan kohti kellareihin johtavaa portaikkoa. Hänen koko vartalonsa vavahti huomattavasti ja hän perääntyi muutaman askeleen.
Marco katseli häntä, nojaten rennosti seinään noustuaan viimeiset askeleet ylös. Vampyyrin aura oli hirvittävä. Oli kuin Marcon ympärillä olisi ollut suuri mustelmainen pilvi, jonka reunoilla välkkyi pahaenteisesti. Näky katosi, ja Marco seisoi katsoen häneen mustilla, punaisen karvailla silmillään. Silmistä ei kuvastunut muuta kuin sulaa hulluutta, ja Silvio tunsi halua kääntää katseensa. Se oli pahempaa kuin hän oli muistanut.
”No, poikani. Miksi olet niin hädissäsi? Näytät varsin järkyttyneeltä.” Marco sanoi pilkallisella äänellä, puoleksi nauraen, naamioiden vihansa.
”Minä…” Silvio änkytti, menettäen kykynsä näytellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän oli liikaa tuudittautunut siihen, että hän kykenisi esittämään, kyky, jonka hän oli kovassa elämänsä koulussa joutunut oppimaan suurta maksua vastaan. Pelko hänen siskonsa puolesta oli kuitenkin liikaa, hän ei voinut vetää ylleen naamiota, joka olisi peittänyt sen. Sitä paitsi Marco oli yllättänyt hänet.
”Sinuna en suunnittelisi mitään ..harkitsematonta. Sinun pitäisi muistaa paikkasi, Silvio.” Marcon silmät välähtivät, ja Silvio tiesi olevansa alakynnessä. Hän tuskin pystyi liikkua. Marco liukui hänen eteensä, koskettaen kylmällä, valkealla kädellään häntä, sivellen hänen leukansa kaarta. Äkisti Marco tarttui raudanlujasti hänen leukaansa, puristaen kokoajan kovempaa. Silvio yritti olla pyristelemättä, tietäen sen olevan turhaa. Kipu oli viedä häneltä tajun ja hänen silmissään tanssivat liekit Marcon mustien silmien pohjalla.
”Sinä.. olet.. valehdellut meille..” Marco murisi ja puristi lujempaa. Silvio tunsi kuinka luu miehen sormien otteessa alkoi rutista ja hänen kurkustaan pakeni tukahtunut huuto. Hän yritti työntää mestariaan kauemmas, mutta Marco oli kuin tiiliseinä. Sitten ote irtosi ja Silvio rojahti polvilleen. Hän piteli murtunutta leukaansa käsissään ja kipu nosti veriset kyyneleet hänen silmiinsä.
”Minä luulin, että olisit jo oppinut, Silvio. Oppinut, että vastarinta on turhaa. Oppinut kunnioittamaan vahvempiasi.” Marco puhui raivosta värisevällä äänellä, kuin hän olisi taistellut vastaan halua repiä hänet palasiksi. Marco tyytyi vain potkaisemaan Silviota vatsaan ja mies kellahti kyljelleen, kivun ja pelon lamauttamana.
”Minusta sinun toimissasi ei ole mitään kunnioitettavaa, Arunca.” Kylmä ääni sanoi jossain Silvion yläpuolella. Marco kääntyi takaisin Silvioon päin, huomaten tuijottavansa Maralanan kylmiksi ja vihaisiksi käyneisiin silmiin. Nyt Marco puolestaan otti askeleen taaksepäin, selvästi yllättyneenä.
”Sinä olet pelkkä Danten sylikoira, liian pelkuri purraksesi kättä, joka sinua lyö. Joten lyöt heikompiasi, eikä siinä ole mitään kunnioitettavaa.” Maralana nosti Silvion pystyyn, joka piteli yhä leukaansa, hämmästys silmissään.
”Sinä!” Oli ainut mitä Marco kykeni sanomaan. Hänen silmänsä leimusivat raivosta, mutta myös pelosta. Hän tiesi, ettei kykenisi Maralanaan, tuo olento oli hänelle liian voimakas. Mutta Maralanan ei kuulunut olla täällä ja silti tuo mies seisoi hänen edessään. Marco ei tiennyt kuinka Maralana oli saanut selville, mutta hän ymmärsi, että tämä oli paljon älykkäämpi, kuin minä Dante ja hän olivat miestä pitäneet. Tämä aliarviointi tulisi olemaan katkera ja kohtalokas.
Kaiken tämän Maralana luki helposti Marcon leimuavista silmistä.
”Mene, kipitä toki herrasi helmoihin, sillä et muuta osaa, surkimus. Minä osaan arvata, mitä Dante on suunnitellut, mitä hän haluaa. Eikä hän tule sitä saamaan. Voit myös heittää hyvästit Silviolle, sillä en usko että tulet enää näkemään häntä luikertelemassa sinun tahtosi mukaan.” Maralanan katse oli niin ankara, että Marco käänsi siitä katseensa. Hän teki vielä viimeisen yrityksensä lyödä Maralanaa vasten kasvoja ja kuiskasi, ”Tämä tarkoittaa sotaa, Chain, sinä tiedät sen.” Marco virnisti pahantahtoisesti.
”Se on ollut keittymässä jo kauan, Arunca. Sittenpä niin, minä olen valmis.”
Marcon hymy hyytyi ja hän katosi heidän edestään, kadoten varjoista turvalliseen paikkaan, todennäköisesti Danten luokse tämän pyhättöön.
”Tule, meidän on parasta etsiä sisaresi. Nicholas on turvassa, älä huoli hänestä.” Maralana tarttui Silvion käsivarteen ja lähti vetämään häntä kohti portaikkoa. ”Kestääkö leukasi?” Maralana katseli Silviota, joka oli selvästi tuskissaan. Leuka parantuisi, mutta se kestäisi muutaman yön.
”Hän on tehnyt paljon pahempaakin.” Silvio mutisi huuliensa välistä ja hänen silmissään oli raivoisa, pimeän menneisyyden valtaama katse. Maralana ei kuitenkaan huolehtinut. Hän tiesi että Silvio oli valmis jättämään Marcon ja Danten taakseen.

Osa V - Kutsu

2010-02-07T09:22:00.000-08:00

Olin taas vakoilemassa häntä, kun näin hänen saavan kirjeen. Katselin häntä hänen huoneensa oven raosta, tehden itsestäni mahdollisimman näkymättömän ja hiljaisen. Häivytin itseni hänen vaistoistaan, sekin eräs kyky, jota olin koulinut. Silvio istui työpöytänsä ääressä, ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Näky huolestutti minua, sillä Silvio oli silminnähden hyvin järkyttynyt kirjeen sisällöstä. Hän piti suutaan kädellään ja oli tavallistakin kalpeampi. Näin, kuinka hän otti lasin viiniä ja kumosi sen yhdellä kulauksella. Toinen lasillinen liittyi pian seuraan hänen sisuksiinsa. Vetäydyin ovelta huoneisiini niin nopeasti kuin kykenin, hämmentyneenä. Silvio ei ollut heti lukemisen jälkeen ottanut kynttilää polttaakseen kirjeen.
Pian kuulin, kuinka hän koputti ovelleni. ”Nicholas?”
Sanoin olevani sisällä ja hän astui sisään kirje kädessään. Olin hyvin yllättynyt, koskiko kirje minua, koska hän toi sen näin mukanaan? Kaikki näkemäni järkytys oli huuhdottu pois Silvion kasvoilta ja asennosta, mutta näin hänen vetävän huolellisesti koottua näytöstä. Minä näin sen lävitse, niin kuin aina ennenkin. En kuitenkaan sanonut mitään siitä, vaan katselin häntä kysyvästi, piilottaen oman todellisen mielialani.
”Meidät on kutsuttu Satavuotiseen juhlaan.. Danten kartanolle Venetsiaan.” Silvion ääni kuulosti normaalilta, hiukan yllättyneeltä, mutta hänen silmänsä silti leimahtivat hänen mainitessa tämän Danten.
”Mikä se on?” Kysyin kiinnostuneena. Sen täytyi olla jotain erityistä, koska Silvio oli niin järkyttynyt.
”Se on.. eräänlainen kokous. Joka sadas vuosi nimekkäät vampyyrit kokoontuvat jonkun ..voimallisen yksilön luona, tavallaan juhlistaakseen rauhaa eri heimojen ja järjestöjen välillä. Se on ollut käytäntö jo kahden tuhannen vuoden ajan.”
”Rauhaa?” Se kuulosti hullulta. Tiesin, että vampyyrit tulivat toimeen keskenään, mutta ilmaisu rauha kuulosti ristiriitaiselta, varsinkin kun olin tutustunut nuoriin nousukkaisiin, joita Roomassa tuntui riittävän.
”Ennen oli verisiä sotia. Pedot ja Haltiat olivat silloin sodassa keskenään ja vetivät kaikki pienemmätkin heimot siihen mukaan tavalla tai toisella.. Sitten saavutettiin jonkinlainen yhteisymmärrys. En ollut siellä, en ole niin vanha, joten en tiedä tarkalleen mitä tapahtui.. Olen kuitenkin joskus kuullut tarinoita. Mutta sinähän tiedät kuinka luotettavia sellaiset ovat.” Silvio vaikutti yhä hermostuneemmalta.
”Vaikutat hiukan.. yllättyneeltä tästä kutsusta.” Sanoin suoraan.
Silvio katseli paperia käsissään ja nyökkäsi.
”Minä olenkin. Minun isäni.. ” Hetken Silvion silmät säkenöivät tavalla, joka kertoi tukahdutetusta vihasta ja pelosta ja katselin häntä tiiviisti, ”minun isäni ja hänen isänsä kuuluvat järjestöön, joka järjestää nähtävästi Satavuotisen juhlan. Dante LeDomonesinka, itse asiassa, on isäni kantaisä.”
”Et pidä heistä?”
”En.”
Silvion vastaus oli vilpitön, mutta vaistosin asian olevan monimutkaisempi. Olin myös itse yllättynyt. Silvio ei ollut koskaan puhunut mitään omasta tekijästään, tai omista lähtökohdistaan. Tavallaan kai olin ajatellut Silvion olevan vain Silvio, ilman menneisyyttä, niin vaitonainen hän oli siitä ollut. Näin myös oman vihani ja katkeruuteni eri valossa tämän paljastuksen edessä. Huomasin miettiväni, pitikö kukaan omasta tekijästään?
”Miksi sitten..”
Silvion nyt smaragdin vihreinä hohkaavat silmät ampaisivat ylös paperista suoraan omiini, lukiten ne paikoilleen, antaen muistutuksen siitä, kumpi oli vanhempi. Hänen katseensa oli yhtä käskevä, kuin sinä iltana, kun hän paljasti todellisen luonteensa. Olin lumoutunut ja tuijotin peloissani häntä. Hänen ilmeensä oli synkkä ja sisäänpäin kääntynyt.
”Sinä tulet mukaani, koska minun täytyy ottaa sinut sinne. Mutta pysy kaukana Dantesta, sekä Marcosta. Pysy heistä kaukana! Ymmärrätkö?!” Hänen äänensä jylisi ylitseni kuin ukkosmyrsky ja huomasin nyökkääväni vapisten. Se oli voimannäyte Silviolta, jota en ollut koskaan nähnyt. Todellinen muistutus siitä, että hän oli tehnyt minut, tappanut minut, ja tuonut minut rajan yli.
Hän kääntyi kannoillaan ja poistui, paiskaten oveni kiinni niin, että oveen tuli halkeama iskun voimasta.
Jäin istumaan nojatuoliini pelonsekaisessa olotilassa, enkä aivan ymmärtänyt, miksi Silvio oli niin vihainen.

Matkasimme Venetsiaan pian sen jälkeen ja koko matkan Silvio piti järkähtämättömästi yllään sitä samaa rauhallisuuden ja etäisyyden kaapua. Oli kuin hän olisi ollut kiveä. Mutta näin hänen pelkäävän.. en ole varma, mitä hän pelkäsi, mutta vaistosin sen olevan osa hänen vihaansa Marcoa ja Dantea kohtaan. Minä itse en kyennyt peittelemään jännittyneisyyttäni. Silvio taas teeskenteli, ettei edes huomannut sitä. Ehkä hänen energiansa meni suurimmaksi osaksi hänen oman fasadinsa ylläpitämiseen, sillä huomasin hänen kasvavan väsymyksensä.
Oli alkuyö kun saavuimme lopulta Venetsiaan ja suuntasimme Danten suurelle talolle Venetsian rikkaimmalla asuinalueella. Yö oli äänekäs ja myös ihmisiä oli liikenteessä, mutta vaistosin kaltaisemme heidän joukossaan kuin kirkkaasti liekehtivät varjokuvat. Pelkoni kasvoi, mitä lähemmäs saavuimme. Silvion silmissä oli kaukainen katse, joka kertoi hänen omista kamppailuistaan. Hänen otsansa kiilsi hiestä, eikä hän puhunut mitään. Näin, kuinka muut vampyyrit tarkkailivat meitä ja yritin pitää matalaa profiilia. He eivät tulleet puhumaan meille, vaikka usea kulki aivan vierestämme, hiljaisina ja uteliaina.
Heidän voimansa oli musertava. Tuntui kuin tulisen kuuma tuuli olisi puhaltanut suoraan lävitseni aina kun he kulkivat vierestämme. Jokainen heistä oli erilainen myös tuon selvästi aistittavan voiman suhteen. Toisista vaistosin hulluutta ja vihaa, ja he kiersivät meidät kaukaa, josta olin kiitollinen. Toiset heistä olivat pelkästään uteliaita ja toiset seesteisiä, kuin jollakin tapaa pyhiä olentoja.
Aivan ennen Danten taloa Silvio pysähtyi niille sijoilleen ja melkein törmäsin häneen.
”Silvio?” Kysyin varovaisesti, mutta hän hyssytti minut kädellään huitaisten. Hänen silmänsä olivat levinneet ja hänen kasvonsa viestivät äärimmäisestä hädästä. Näin että hänen huulensa vapisivat hetken, kunnes hän sulki puoliavoimen suunsa tiukaksi viivaksi. Hän kuulosteli yötä. Tunsin hänen energiansa, hänen ajatustensa levittäytyvän kuin suuren, haparoivan verkon ympärillemme ja sen työntyvän kauas, jokaiseen suuntaan. Oli kuin hän olisi luodannut lähiympäristöämme. Olin ällistynyt ja vilkuilin peloissani ympärilleni, koska en tiennyt mitä oli tapahtumassa.
Muutama lähellämme liikkuva vampyyri näytti myös huomaavan Silvion suorittaman luotauksen, ja he loivat häneen äkäisiä katseita, kuin hänen etsintänsä olisi häirinnyt heitä. He kuitenkin jatkoivat matkaansa, jäämättä sen kummemmin tuijottamaan. Koska olin Silvion lapsi, olin kuin tarkkailija hänen luotauksessaan ja koin häkellyttävän selvästi hänen löytämänsä vampyyrit lähimaastossa. Meidän takanamme oli joukko Petoja, jotka eivät olleet mielissään Silvion luotauksesta, mutta nähdessään hänet he jättivät hänet rauhaan ja kulkivat sanatta ohitsemme. Tunne jonkinlaisesta suojeluksesta tai sopimuksesta heidän ja Silvion välillä oli vahva. Ehkä se, että Silvio oli Marcon lapsi, suojeli häntä heiltä. Lopulta näin, että Silvio löysi etsimänsä. Hän henkäisi terävästi, melkein parahti ja lopetti luotauksensa.
”Lucinda!” Hän vaikersi.
En tiennyt kuka Lucinda oli, Silvio ei ollut koskaan puhunut hänestä, mutta näin että tämä nainen oli hänelle tärkeä. Se, että Silvio oli selvästi hädissään siitä, että nainen oli täällä, oli minusta outoa.
Silvio kääntyi minuun päin ja näin mittaamattoman surun hänen vihreissä silmissään. Se oli niin voimakas tunne, että melkein muserruin sen alle.
Hän katseli minua kauhunsekaisin tuntein ja tuijotin häntä peloissani.
”Nicholas, minun täytyy jättää sinut yksin tuonne, kun saavumme perille. Hetkeksi vain, ” hän näki pelon leimahtavan silmissäni, ”ole varovainen. En tiedä mitä on meneillään, mutta minun täytyy löytää Lucinda. Älä puhu kenellekään siitä, että menin etsimään häntä. Lucindan ei pitäisi olla täällä Pysy kaukana Marcosta ja Dantesta, olen varma siitä, että tiedät, keitä he ovat. Tiedät, kun näet. ”
Silvio otti minua kädestä ja lähdimme kiireesti kohti Danten taloa, joka jo siinsi edessä.
Talo oli suuri ja erittäin kalliin näköinen, nousten korkealle yöhön, jokainen ikkuna kylpi kirkkaassa valossa sisältä. Korkeilla pariovilla seisoi kaksi ihmispalvelijaa, jotka vastaanottivat vieraat. He olivat pelottavan rauhallisia, vaikka talo kuhisi olentoja, jotka olisivat todennäköisesti voineet hetkenä minä hyvänsä repiä heidän kurkkunsa auki.
Astuimme sisään ja Silvio hylkäsi minut suureen avoimeen aulaan. Tuntui kuin olisin astunut ampiaispesään. Näitten hirvittävän voimakkaitten yksilöiden energia, heidän säteilevä ja raaka voimansa tuntui kohoavan äänekkääksi meteliksi korvissani. Taistelin vastaan halua nostaa kädet korvilleni. Pian meteli kuitenkin laantui pehmeämmäksi hyminäksi, ja lopulta tavalliseksi, puhuttujen äänten sorinaksi. Ymmärsin nopeasti, että minut oli luodattu. Usea vielä tuijotti minua tovin, heidän silmänsä hohtaen valkoisissa kasvoissa näin valoisassakin ympäristössä. Vetäydyin nopeasti aulasta pienempään salonkiin, paetakseni uteliaita katseita.
Olin varma, että he jättivät minut rauhaan sen takia, että he tiesivät kenen suojeluksessa olin. He myös olivat kaikki tehneet itsestään huomaamattomampia ja uskoin tietäväni syyn. Heistä irtoava säteily olisi tukahduttanut tilan nopeasti, ja kaikilla olisi ollut suunnattoman epämiellyttävä olo, sillä vampyyrit vaistosivat toisensa erittäin vahvasti, ainakin yleensä. He pyrkivät antamaan tilaa toisillensa, jotta he olisivat voineet olla samassa paikassa. Se taas puhui puolestaan suunnattomasti kohteliaisuudesta. En ollut varma, oliko se yleistä, sillä se soti paljon sitä vastaan, miten Rooman nuoret Pedot käyttäytyivät keskenään. Sillä myös ne Pedot, jotka olivat täällä, eivät pyrkineet jatkuvasti hukuttamaan toisiaan hehkullaan. Syynä saattoi olla se, että he olivat vanhoja yksilöitä kaikki, tai siitä syystä, että juhlassa oli kyse rauhan ajasta.
Olin silti häkeltynyt ja riemastunut siitä, että näin ensimmäistä kertaa muitakin Haltioita. He olivat juuri sellaisia kuin olin kuvitellut.. Seesteisiä ja hämmästyttävän selkeitä, verraten Petoihin. He liikkuivat talossa kuin hohtavat, valkeat henget. Heidän kävelynsä oli melkein lipumista, he tuskin koskivat lattiaa allaan. Unohdin kaikesta typertyneenä täysin sen, että Silvio oli lähtenyt ja kuinka hän oli ollut niin hätääntynyt tämän Lucindan takia. Se kaikki huuhtoutui pois minusta. Olin vain, ja imin vampyyreista irtoavaa huumaavaa tunnetta kuin olisin hengittänyt sitä.
Viimein uskalsin liikkua ja vaelsin talossa ihmetyksestä pökerryksissä. Sain useita huvittuneita silmäyksiä osakseni, sillä ilmeeni täytyi olla vähintäänkin naurettava, lähestulkoon vajaamielinen. Liikkuessani heidän lomassaan ymmärsin heidän suojaavan paljon ajatuksistaan. Olin aina ollut hyvä lukemaan ajatuksia, mutta näitten ikivanhojen olentojen ajatukset olivat erittäin surrealistisia, ainakin se pieni osa, jonka saatoin nähdä. Kesken hämmästelyni tunsin jonkun koskettavan olkaani ja säpsähdin.

Osa IV - Kohtaaminen

2009-09-30T04:47:00.000-07:00

Jäin pitkäksi aikaa mietteisiini sinä iltana. Silvio ei palannut kokonaiseen viikkoon, enkä koskaan kysynyt, missä hän oli ollut. Hänen sanansa kaikuivat korvissani useasti. Kyllä, me olimme julmia olentoja, mutta tiesin hyvin, ettemme olleet tunteettomia. Ainakaan kaikki. Vaikka useasti epäilin, että Silvio olisi katunut mitään, nyt tiesin, ettei asia välttämättä ollut niin. Jotenkin en ollut valmis hyväksymään sitä, ja naiivisti pidin kiinni katkeruudestani, koska se oli helppo paikka paeta. Vaikka kehoni oli kuollut ihmisyydestään, ei mieleni ollut vielä siihen valmis.

Palatessaan Silvio ei puhunut paljoa, emmekä enää puhuneet tunteista tai julmuudesta. Vältimme molemmat aihetta. Mutta hän alkoi puhua muista. Hän mainitsi silloin tällöin nähneensä muitakin nuoria vampyyreita ja joskus kehotti minua menemään ulos. En yleensä paljoa innostunut hänen hellistä yrityksistään lähettää minua sosialisoimaan. Istuin huoneissani ja liikuin kyllä ulkona, yksin. Enkä yleensä mennyt oleskelemaan mihinkään ihmisten paikkoihin.
Kuljin Italian metsämaita ja maaseutuja. Sopeuduin uusiin voimiini ja hioin niitä yksinäisillä matkoillani yöllisessä, lämpimässä ilmassa. Rakastin Italiaa. Sen kuvankauniita maisemia ja yön sointia. Kuulin siinä historian siipien havinan ja se aina virkisti mieltäni.
Eräänä yönä kuitenkin vaistosin, etten ollut yksin. Seisoin metsäisellä aukiolla, lähellä Tiber joen reunaa, yläjuoksulla. Menin kyyryyn heti, koska olin arka.. en ollut koskaan vaistonnut mitään tällaista lähelläni. Tunsin että minua tarkkailtiin ja yritin nähdä pimeitten puitten väliin. Oli hyvin hiljaista, jopa yöllinen sirkutus ja eläinten ääntely oli tauonnut. Sitten kuulin, kuinka se liikkui puitten välissä. Kuulin hyvin hitaita, selkeitä askeleita, aivan kuin se joku toinen olisi koettanut, kuinka reagoisin.
Peräännyin kohti puita takanani, en tiennyt mitä tehdä. Mieleeni ei lainkaan juolahtanut, että olisin voinut kysyä, kuka pimeydessä kulki. Askeleet taukosivat heti, kun aloin kyyristellä varovaisesti kohti puita. Se oli selvä merkki siitä, että se oli testi. Kurkkuani kuivasi ja nieleskelin rankasti. Kauhuni oli järjetöntä, tajusin sen itsekin, sillä en ollut mikään heiveröinen ihminen, vaan voimallinen vampyyri. Mutta minulla ei ollut muuta kokemusta lajitovereistani kuin Silvio. Ja hän itse oli sanonut, että muut saattoivat olla hyvin julmia ja hirvittäviä.
Olin täysin lamaantunut, hyvin pitkään. Ja hiljaisuus pysyi, aivan kuin olisin joutunut pieneen laatikkoon, jossa ei ollut muita kuin minä, tuntematon olento metsän suojissa ja minun tykyttävä pakokauhuni.
Lopulta olento liikkui. Se siirtyi reippain, ruohikossa kahisevin askelin aivan puitten reunamille, niin että näin sen pimeydessä hohtavat, pienten liekkien lailla tanssivat silmät. En edes hengittänyt. Näin kaukaa kapeat, valkoiset kasvot ja nuo silmät, jotka herättivät minussa yhä pelkoa, vaikka olento oli varsin rennossa asennossa, ilman uhkaa. En tiennyt lainkaan, miltä näytin hänen silmissään. Varmaan surkuhupaisalta koiralta, joka odotti piiskaa, koska olin melkein kaksinkerroin vasten puuta, pitäen kasvoni alhaalla, ja käteni sylissäni.
Hahmo seisoi siinä niityn reunamilla pitkään. Varmaankin tunnin ajan ainakin ja katselimme toisiamme sanatta. Lopulta valkoiset kasvot kallistuivat hiukan, kuin kysyäkseen, ja kuulin hänen puhuvan. Se oli nainen.
”Hasyndria ete´l s’inar?”
Kieli oli fantastinen. En koskaan ollut kuullut sellaista ja tuijotin takaisin epäuskoisena. Puhuin venäjää, puolaa, italiaa, ranskaa ja saksaa, mutten ollut koskaan kuullut tuollaista puhepartta. Sen sointi oli korkea ja silti pehmeä, se ui öisin ilman läpi luokseni vaivatta välimatkasta huolimatta. Mutta en tiennyt mitä se tarkoitti, se oli kysymys, sen ymmärsin, mutta nainen olisi saattanut kysyä mitä vain.
En vastannut ja pysyin ääneti, en uskaltanut vieläkään liikkua. Voima, joka hohkasi naisen silmien tanssivissa liekeissä, oli hurja. Ymmärsin, etten katsellut ainakaan aivan vastasyntynyttä vampyyria ja sieluani kylmäsi. Kuinka vanha oli kieli, jota nainen puhui?
Painoin lopulta kasvoni alas, uskaltamatta katsella naista ja seuraavan kerran kun nostin katseeni, oli ilmestys kadonnut. En ollut kuullut mitään, enkä vaistonnut ketään lähelläni. Jopa yön äänet olivat palanneet. Koko kohtaaminen oli omanlaisensa voimannäyte naisvampyyrin voimasta.
Pakenin hyvin nopeasti takaisin kotini turvaan. Silvio huomasi kotia tullessaan jonkin olevan vialla, koska istuin salongissa vapisten yhä.
”Miksi vapiset? Mikä on hätänä?” Silvio kiiruhti luokseni, ja näin että hän oli aidosti huolestunut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt minua tällaisena. Ei ainakaan enää pitkään aikaan.
Kerroin hänelle kohtaamisesta yksityiskohtineen, toistin jopa naisen sanat. Silvion kulma kohosi ja hän näytti hiukan huvittuneelta. Tunsin kuinka vereni kuohahti ja hän näki ärtymyksen silmissäni.
”Nicholas, hän kysyi kuka olet. Kieli jota hän puhui, oli vampyyrien oma kieli, haesperinda. Se on ikivanha kieli, jota monet vanhemmat yksilöt käyttävät. Ei hän tahtonut pahaa. Jos hän olisi, et olisi tässä.”
Katselin Silviota hetken ja sitten häpesin käytöstäni metsässä. Taisin jopa hiukan punastua.
”Sinun olisi hyvä osata sitä kieltä ja vannon että verenperintösi takia opit sen nopeasti. Mutta tämä on juuri se, mitä tarkoitin. Sinun olisi hyvä käydä ulkona. Nähdä ihmisiä, nähdä vampyyreita, nähdä maailmaa. Olen varma että ikivanha, jonka tapasit, oli aivan yhtä ihmeissään sinun käytöksestäsi kuin sinä ylipäätään hänestä.”
Tunsin oloni 5-vuotiaaksi lapseksi jota isä torui huonosta käytöksestä juhlissa. Silvio oli kuitenkin oikeassa, ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut. Ymmärsin, etten voisi käyttäytyä kuin mielipuoli joka kerta kun tapaisin itseni kaltaisen olennon.
Silvio kyseli vielä yksityiskohtaisesti, miltä nainen oli näyttänyt, mutten osannut kuvailla näkemääni hänelle. Nainen oli seisonut kaukana varjoissa, enkä ollut uskaltanut tuijottaa tätä kovin tarkasti. Muistin vain hänen silmiensä liekit. Silvio ei osannut arvella kuka nainen voisi olla, mutta hän sanoi että liekehtivältä näyttävät silmät pimeydessä ei ollut mikään epätavallinen piirre. Tärkeintä hänen mielestään oli, että nainen ei ollut uhkaava.

Silvio siis alkoi koulia minua haesperindan ymmärtämisessä. Hän toi minulle ikivanhan kirjan, jonka luin kannesta kanteen yhden yön aikana, jolloin ymmärsin kielen perusteet. Yllättävintä oli, että ne perustuivat vampyyreille ominaisiin kykyihin, eikä kielessä paljoakaan käytetty suuta niin paljoin kuin tahtoa ilmaista ääntä. Nainen oli varmasti vanha, sillä hän oli käyttänyt kieltä joka kantautui luokseni pehmeästi niin kaukaa. Minulla oli vaikeuksia sen kanssa ja olin liian äänekäs. Harjoitellessani Silvion kanssa hän sanoi, että kun yritin puhua hänelle talon kauimmaisesta nurkasta, kuulosti siltä kuin olisin karjunut hänen korvansa juuressa. Pikkuhiljaa voimakkuuden säätöni parantui, muttei kovinkaan paljoa. Silvio lohdutti minua, minulla olisi koko ikuisuus aikaa harjoitella. Ja että olihan korvan juuressa huutaminen oiva keino saada huomio, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
Ihmiset eivät kuulleet lainkaan kieltä, mikäli vampyyri niin tahtoi. Tämäkin vaati hiukan harjoitusta, mutta sen taidon opin keskivertoa nopeammin, ainakin Silvion mukaan.
Lopulta uskaltauduin lupautumaan Silvion mukaan katsomaan teatteriesitystä eräänä keväisenä iltana. Olin varsin hermostunut, mutta myös innoissani, sillä halusin epätoivoisesti oppia olemaan pelkäämättä kaltaisiani. Tunne oli vahvistunut kun harjoittelin haesperindaa.
Ilta oli menestys, sillä moni oli nähtävästi kuullut juoruja Silvion suojatista ja lapsesta ja koska olin niin uusi, herätin suurta mielenkiintoa muissa vampyyreissa. Silvio ei ollut yllättynyt niin monesta lajitoverista paikan päällä vaan jätti minut yksin hyvin pian, josta en ollut kovin mielissäni. Mieleeni juolahti hänen sanomansa heittää susille kommentti. He eivät uteliaisuudessaan paljoa poikenneet ihmisistä, sain huomata, mutta he olivat ympärilläni hyvin varovaisia. He vilkuilivat alituiseen Silviota kohti, joka itse pysytteli kauempana. Nämä nuoret vampyyrit selkeästi kunnioittivat, myös pelkäsivät Silviota, joka suuresti huvitti minua.
Menetin nopeasti mielenkiintoni heihin. He olivat nuoria ja kunnianhimoisia ja puhuivat pikkumaisista ja teennäisistä asioista, kuten kertoen inhottavista huveistaan pelotella ihmisiä tai riettailuistaan. Aloin ymmärtää, että heidän huvinsa todella olivat julmia ja kauheita. En sopeutunut siihen joukkoon lainkaan ja epämukavuuteni vain kasvoi illan mittaan kun jouduin kuuntelemaan heitä, katselemaan heidän yrityksiään päästä suosiooni, ja sitä kautta kai Silvion suosioon. Se inhotti minua. Huomasin myös isoja eroja noissa vampyyreissa ja minussa. He näyttivät ..no, erilaisilta. Sekä Silvion että minun korvani kärjet olivat hiukan kärkevät, heidän ei lainkaan. Heidän hehkunsa oli jotenkin brutaalimpaa, heidän ajatuksensa ja ihanteensa karkeita ja epämiellyttäviä. Eivätkä heidän voimansa olleet minun voimiini verrattuna juuri mitään. Kyllä, he kykenivät hajottamaan ovia ja seiniä lihaksiensa voimilla, mutta eivät siinä mittakaavassa mitä minä esimerkiksi. Osa heistä osasi lukea ihmisten ajatuksia, mutta hyvin heikosti. He osasivat hypnotisoida ihmisen, ja saada heidät tottelemaan, joka oli kuulemma yhteinen piirre kaikille vampyyreille, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. He olivat.. alkeellisia. He myös yrittivät päteä silmissäni voimillaan toinen toistaan paremmin. Tällainen lapsellinen kilpailu tuntui minusta jonkinlaiselta surkealta näytökseltä. En ollut tottunut ajatukseen moisesta varomattomasta voimien näytöstä, koska minä en olisi tahtonut osoittaa omia kykyjäni kellekään tarpeettomasti. Yksi asia oli myös yhteinen kaikilla vampyyreille, heidän voimansa paranivat ja vahvistuivat iän ja harjoituksen myötä.
Ymmärsin miksi he siis pelkäsivät Silviota. Silvio oli kuin puolijumala heihin verrattuna voimineen. En ollut varma tiesivätkö muut Silvion voimien todellista väkevyyttä, sillä en itsekään ollut niistä täysin perillä. Minulla ja Silviolla oli siis yhteinen piirre siinä, ettemme esitelleet kykyjämme.
Olin valmis lähtemään kotia jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja Silvio huomasi turhautuneisuuteni. Lähdimme siis ja palasimme kotia. Olin hämmentynyt ja pettynyt näkemääni.
”Minä näen että he tylsistyttivät sinua, ja että sinulla on kysymyksiä mielessäsi.” Silvio sanoi meidän saapuessa kotitalollemme.
Pohdin hetken, mistä aloittaisin.
”He eivät olleet kuten me?” Sanoin viimein.
”Vampyyreitten maailmassa on monenlaisia vampyyreita. Pääasiallisesti meitä on kaksi heimoa. Pedot, sekä Haltiat. Saatat arvata, mistä toinen nimitys johtuu” Silvio kosketti punaisten hiuksiensa peittämää korvansa kärkeä, joka oli terävä, ”mutta se ei ole ainut erottava tekijä. Pedot ovat paljon lähempänä ulkomuodoltaan ihmisiä, mutta myös yleensä julmempia ja pahempia kuin Haltiat. He ovat brutaaleita, eivätkä kaihda käyttää inhottavia keinoja saadakseen mitä haluavat. Haltiat taas ovat hienostuneempia sekä voimiltaan, että luonteiltaan. Poikkeuksiakin toki löytyy. Me olemme kuitenkin vampyyreita. Sinä olet Haltia, kuten minäkin. Nämä nuorikot, jotka tapasit, olivat Petoja.”
”Missä kaikki muut Haltiat ovat, sitten?”
Silvio hymähti kysymykselleni pehmeästi. ”He ovat lähellä. Meitä ei ole niin paljoa, tai sanotaanko, ettemme yleensä viihdy isoissa joukoissa, kuten Pedot. He muodostavat tuollaisia piirejä ja tukeutuvat sillä tavoin toisiinsa. He saavat sillä tavoin myös kilpailuseuraa toisistaan, sillä Peto, jolla ei ole mitään pyrkimyksiä kukistaa toinen, on yleensä lajitoveriensa paaria.”
Ajatus inhotti minua. ”Entä Haltiat?”
”Älä ymmärrä minua väärin.. Haltiat eivät ole erakoita, mutta me olemme enemmän ystäviä kuin kilpailijoita keskenämme. Pärjäämme hyvin kuitenkin itseksemmekin.”
Keskustelimme vielä hetken erilaisuudesta kahden heimon välillä, mutta ymmärsin nyt, etten koskaan saisi mitään irti noista sieluttomista Pedoista, jotka olin tavannut tänä yönä. Jollakin tapaa se tuntui surulliselta, mutta aloin myös todella ymmärtää, etteivät asiat olleet niin yksinkertaisia edes hirviöitten kesken.
Sen illan jälkeen Silvio ei enää koskaan pyytänyt minua mukaansa, mutta silti joskus lähdin, silkasta kyllästyneisyydestä. En tavannut ainoatakaan Haltiaa koskaan niinä iltoina kun kuljin Silvion mukana, enkä törmännyt outoon naisvampyyriin metsissä. Sain myös huomata, että naisvampyyreita oli yleensäkin vähemmän. Muutaman kerran eräs naispuolinen peto ehdotti minulle seksuaalista suhdetta, mutta kieltäydyin maltillisesti enkä edes harkinnut suostuvani moiseen. Sain muutamia ei-niin- mairittelevia liikanimiä lajitovereiltani jotka aiheuttivat hilpeyttä jopa Silviossa, mutta hän ei koskaan kysynyt miksi olin kieltäytynyt. Itse uskoin hänen ymmärtävän. Miksi ihmeessä olisin tahtonut päästää moisen petollisen olennon vuoteeseeni, jos en edes tahtonut ystävystyä heidän kanssaan. Sitä paitsi tiesin jo tarpeeksi Pedoista tietääkseni, että nainen olisi tahtonut suhteen vain pönkittääkseen omaa asemaansa. Tai sitten hän vain himoitsi minua, tai kumpaakin. Pedonsukuinen tuskin teki suurta eroa himon ja kunnianhimon välillä.

Elämämme lipui Italiassa tietynlaisessa hiljaiselossa. Minä vaelsin lähistöillä, harjoittelin kykyjäni, ja aika ajoin vierailin kaupungissa, kun taas Silvio jatkoi elämäänsä taiteilijana luomissaan kulisseissa. Tavallaan olin huvittunut elämämme tavallisuudesta, siitä, että olimme vampyyreita ja elimme silti niin monella tapaa kuin ihmiset. Jotenkin kai tuudittauduin ajatukseen siitä, että tätä elämäni pimeydessä nyt olisi. Ajatus huvitti minua suuresti, koska kaikki oli niin erilaista siitä kuin olin olettanut. Kyllä, tapoin selvitäkseni hengissä, mutta harvakseltaan. Enkä koskaan ollut julma. En tappanut lapsia, enkä pyrkinyt tuhoamaan elämiä, joka tuntui olevan monelle lajitoverilleni jonkinlainen harrastus. Opin kontrolloimaan janoani, joka kieltämättä oli yhä kova. Luin ja opettelin uusia kieliä sekä soittamaan erilaisia instrumentteja. Ja usein ajattelin menneisyyttäni, perhettäni. Surin vieläkin kuolemaani. Ja heidän kuolemaansa joka oli suorassa linkissä omaani. Emme tosin enää puhuneet siitä Silvion kanssa. Toivoin, että asiat olisivat menneet toisin. Mutta kuten aika tekee, alkoivat muistoni ihmiselämästä haihtua, enkä enää muistanut monia asioita. Se aiheutti minussa pelkoa, ja minusta tuntui, kuin olisin kärsinyt muistin menetyksestä. En puhunut asiasta Silviolle, koska se olisi tuonut aran aiheen pöydälle ja siihen en ollut valmis.
Kysyin erään kerran eräältä Pedolta, jonka olin ensimmäisenä iltanani Silvion mukana tavannut, muisteliko hän koskaan elämäänsä ennen vampyyriksi muuttumista. Mies, Thomas nauroi ja katsoi minua epäuskoisena.
”Mitä väliä sillä on? Minä en ole enää ihminen, nyt ihmiset ovat minun ruokaani.”
Hän kuittasi menneisyytensä, koko alkuperänsä näin typerryttävän piittaamattomasti, että kauhistunut ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Myös Silvio näki ilmeeni, ja todennäköisesti myös kuuli lyhyeen loppuvan keskustelun, sillä hänen kuulonsa oli erinomainen. Hän katseli minua huoneen toiselta puolelta ja puisti päätään hyvin hienoisesti. Loukkaannuin, toruiko hän minua? Oliko elämäni ihmisenä jotain, mitä en olisi saanut pohtia, tai muistella? Lähdin vihaisena ulos, enkä palannut kahteen yöhön. En ymmärtänyt, miksen saisi ajatella menneisyyttäni, tai edes sitä, miksi suutuin niin Silvion eleestä. Enemmän olin toki ahdistunut Thomaksen tavasta ajatella asiasta. En ollut varma, oliko hänen kantansa Pedoille ominainen, vai koko vampyyrikannalle.
Myös tästä aiheesta tuli uusi asia minun ja Silvion välille, josta emme koskaan keskustelleet. Hän ei kysynyt kun palasin, miksi olin lähtenyt. Ehkä hän tiesi.
Alkutalvesta tapahtui jotain, mikä mullisti hiljaiselomme pimeydessä. Silvio sai kirjeen, jota hän ei polttanut.

Osa III - Kuoleman Kulissit

2009-09-30T04:38:00.000-07:00

Seuraavat päivät ja yöt olivat tuskan ja nautinnon sekaista mielipuolisuutta, Silvio nukutti minut muutamiksi tunneiksi, herättäen minut uuteen koitokseen. Hän joi minut melkein kuoliaaksi, minä join hänen vertaan ja tämä kierto jatkui loputtomilta tunneilta tuntuvan ajan. Ja sitten hän taas nukutti minut. Luulen, että tajuntani lakkasi rekisteröimästä suurinta osaa noista päivistä, siitä kivusta ja kauhusta, jota koin. Ja jokainen kerta oli toista tuskallisempi, koska olin yhä enemmän ja enemmän jokin muu kuin ihminen. Silvion veri kyllästi minua joka kerta yhä enemmän, tehostaen aistejani, tehden jokaisesta kerrasta uuden ja intiimimmän. Silvio ei tietääkseni nukkunut, vaan valvoi untani. En ole varma missä olin, koska Silvio vei meidät pois Ivanovien kartanolta, todennäköisesti siinä pelossa, että joku tulisi ja löytäisi ruumiit, sekä meidät. Emme puhuneet paljoa. Minun kääntämiseni vei suuren osan kummankin voimista. Mutta olin varma, että joka kerta kun nukuin, Silvio siirsi meidät toiseen paikkaan. Talot ja huoneet olivat aina vieraita, enkä edes paljoa rekisteröinyt siitä, missä olimme. Aistini keskittyivät aivan muihin asioihin. Silvio oli selkeästi viimeisinä päivinä muutosprosessiani huonossa kunnossa, ja lopulta hän sanoi, että prosessi oli hänen osaltaan ohi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että minun koitokseni olisi ollut vielä ohi.

Me matkasimme kokoajan etelään päin tämän jälkeen. Italiaan kotia, sanoi Silvio. Vaadin saada palata takaisin Puolaan, koska halusin hyvästellä perheeni, haudata heidät. Olin yhä vihainen ja kauhuissani siitä, mitä Silvio oli tehnyt. Välillä en tahtonut uskoa, että Silvio oli todella tappanut heidät.
Silvio oli tiukkana. Hän ei antanut minun palata.
”Vampyyrin synty ei ole mikään yksinkertainen asia, Nicholas.” Silvio sanoi eräänä iltana kun rukoilin meitä palaamaan. ”Sinä et vielä ymmärrä, etkä edes tahdo. Sinä olisit jäänyt Puolaan jos olisin säästänyt heidät, olisit tahtonut nähdä heidät, selittää, hyvästellä, mitä tahansa, eivätkä he olisi ymmärtäneet. Ja jos olisit näyttänyt todellisen luontosi heille, he olisivat halunneet tappaa sinut. Sinä et olisi ollut heille elossa. Enkä minä olisi voinut tehdä mitä tein sinulle, jos en olisi ottanut siihen voimia, Nicholas. Sinä kuljetat heitä mukanasi muistoissasi, ja niin on parasta.”
Tämä oli hänen viimeinen sanansa. Vihani oli ehtymätön, koska tiesin, että Silvio oli oikeassa. Minä olin kuullut tarinoita vampyyreista. He olivat demoneita ja hirviöitä, ja kuka tahansa ystäväni olisi todennäköisesti halunnut seivästää ja polttaa minut säästääkseen sieluni. Ajatus oli tuskallinen, enkä tahtonut hyväksyä sitä, vaikka sydämessäni tiesin, että se oli totta.
Silvio oli ainut perheeni nyt. Vaikka katkeruuteni oli käsin kosketeltava, ei se ollut ainut tunne, joka kupli sisälläni. Olin ihmeissäni, sekä hämmentynyt, peloissani ja arka. Kyllä, minä olin kuullut tarinoita vampyyreista, mutta ne tarinat eivät paljoa rinnastuneet tähän outoon todellisuuteen, johon olin nyt astunut. Silvio kutsui sitä maailmaksi varjoissa, ja tavallaan se oli totta. Me kuljimme päivisinkin. Silvio ei pitänyt siitä, eikä kulkenut kuin sateisina ja pilvisinä päivinä, sulkeutuneena kärryjen suojaan. Ihmiset eivät useinkaan huomanneet, että olimme jotain muuta kuin he. Joskus jotkut tuntuivat vaistoavan erilaisuutemme.
En tuntenut olevani mikään Saatanan kätyri, tai demoni, mutta jouduin hyväksymään hirviömäisyyteni. Verenhimoni oli valtava. Vihani oli sitäkin isompi, ja katkeruuteni.. sen pidin yleensä pinnan alla, mutta se kyti siellä. Silvio suhtautui käyttäytymiseeni kuin kiukkuiseen lapseen, eikä paljoa siitä perustanut. Minä vihasin häntä palavasti, mutta luojan tähden, myös rakastin. Emme koskaan puhuneet kiihottuneesta tilastamme, kun Silvio ensimmäisen kerran puri minua, mutta itse huomasin ihmisuhreiltani, että he usein kiihottuivat puremastani. Me emme olleet rakastavaisia Silvion kanssa. En tosin olisi edes mitään sellaista tahtonut, ajatus kuvotti minua, vaikka ymmärsin reaktioni olleen melko yleinen. Silvion syitä en tiennyt.
Vaikka vihasin Silviota, ei hän koskaan enää ollut julma minulle. Hän oli usein hyvin hiljainen, ja omissa ajatuksissaan ja tavallaan vihasin sitäkin, koska olisi ollut niin paljon asioita, joita olisin tahtonut tietää ja kysyä. Hän näki kauhistuttavan tekonsa perheeni suhteen hyvin käytännöllisesti, eikä halunnut puhua asiasta sen enempää.
Kuolemani, kuten Silvio sanoi, jatkui koko matkan. Ihmiselämäni ja menneisyyteni jäi joka maililla kauemmas taakse ja muutuin enemmän vampyyriksi. Ihoni oli kalpea, huomasin kykeneväni asioihin, joihin en ihmisenä kyennyt. Olin voimakas yksilö, siinä Silvio oli ollut oikeassa. Hänen mukaansa olin poikkeuksellisen voimakas.
Silvio myös sanoi äärettömän vahvan verenhimoni johtuvan siitä, että olin käytännössä vastasyntynyt, ja että voisin hallita sitä, jos harjoittelisin. Hän itse tuli toimeen hyvin vähällä verrattuna minuun. Hän jätti yleensä uhrinsa eloon, kärsimään anemiasta hetkeksi. Verenhimoni pelotti minua, mutta olin sen uhri monella tapaa. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt lopettamaan vain muutamaan siemaisuun.
Jokainen yö oli myös täynnä fyysistä tuskaa. Kehoni osat sopeutuivat uusiin voimiinsa ja se tuotti suurenmoisia kasvukipuja pitkän aikaa. Muistan kipujen jatkuneen kuukausitolkulla. Silvio yritti opettaa minua hallitsemaan kipua mutta se oli vaikeaa. Hänen rauhallisuutensa kuitenkin auttoi hiukan ja siksi jouduin olemaan kiitollinen. Lopulta saavuimme Italiaan, ja Silvion kotiin. Hän omisti talon varsin vilkkaalla alueella, jota ihmettelin ensin, mutta ymmärsin hänen kykenevän siihen hyvin ruokahalunsa hyvin hallitsevana.
Kesti pitkän aikaa, että tunsin oloni kotoisaksi. Silvio antoi minulle jopa vapaat kädet tehdä omalla osallani hänen taloaan mitä tahdoin. Hän todella halusi, että kokisin oloni mukavaksi. Jouduin myös todella alkamaan harjoittaa verenhimoni hallintaa, koska en voinut tappaa ihmisiä yhtä suuria määriä mitä matkatessamme. Mehän asuimme nyt pysyvästi keskellä suurta, eloisaa kaupunkia.
Rooma myös pelotti minua. En koskaan ollut nähnyt yhtä suurta kaupunkia, enkä ollut tottunut sellaisiin ihmismääriin. Silviolla oli ihmetyksekseni myös muutama ihmispalvelija talossaan, jotka tiesivät keitä me todella olimme. Silvio sanoi, että maailmassa kulissien alla oli paljon enemmän kuin voisin kuvitella. Sain tietää, että vampyyrit eivät olleet niin näkymättömiä kuin luulisi. Monet ihmiset olivat opportunisteja, ja suostuivat työskentelemään meille, koska meillä oli varaa maksaa heidän vaitiolostaan. Silvio myös sanoi, että oli useita sukuja, jotka olivat olleet vampyyrien palveluksessa aina aikojen alusta asti. Kaikki tämä tietysti kuulosti hullulta, mutta tavatessani näitä pelottomia ihmisiä, en voinut kuin uskoa, että tavallisen arkisen maailman alla eli täysin toisenlainen, fantastinen maailma. Tavallaan tuntui, kuin olisin elänyt jossain tarinassa, sadussa, joka oli synkkä ja pelottava.
Silvio sai myös paljon kirjeitä, jotka hän luettuaan poltti. Luulen, että hän yritti salata ne minulta, koska hän piilotteli asiaa. Tiesin vain, koska olin erinomainen hiiviskelijä, ja kykenin yllättämään Silvionkin, vaikka hän oli useita vuosisatoja vanha vampyyri.
Hän ei koskaan puhunut elämästään. Silvio suhtautui hyvin kevyesti asiaan, tai ainakin vaikutti siltä. Hän kulki paljon ihmisten maailmassa, soitti viuluaan, maalasi tauluja, hän rakasti teatteria ja juhlia, eikä ollut lainkaan sellainen kuin olisin voinut kuvitella vampyyrin olevan. Hän kyllä oli hyvinkin pidättyväinen asioissa, jotka koskivat häntä itseään, mutta muille hän esitti olevansa puhelias, intellektuelli sekä sosiaalinen mies. Aloin ymmärtää miksi Karach ja Ivan olivat ihastuneet erikoiseen taiteilijaan, mutta minä näin sen yhäkin vain pukuna, jonka Silvio puki päälleen, kun lähti ihmisten maailmaan. Hänellä oli useita rakastajia, eikä hän kaihtanut alkoholia ja monella tapaa eli hullua taiteilijan elämää. Toisaalta se sopikin erinomaisesti vampyyrin suojaksi, sen kyllä ymmärsin. Mutta joskus pohdin, millainen hän oli yksikseen, kun kaikki meteli ja hyörinä hänen ympärillään hiljentyi. Harvoin häntä näki tosin sillä tavalla. Hän jätti minut suurimmaksi osaksi oman onneni nojaan, vitsaillen usein sillä, että olin niin askeettinen ja erakoitunut olento. Se tuntui huvittavan häntä suuresti.
”Nicholas, sanon tämän sinun ystävänäsi, en isänäsi. Sinun täytyy hankkia jotain sosiaalisia kontakteja. Muuten vuotesi tulevat olemaan hyvin, hyvin pitkät.” Hän sanoi eräänä iltana, kun valmisteli lähtöään jälleen joihinkin juhliin. Hän oli pukeutunut punaiseen ja kultaiseen viimeisimmän muodin oikkuun ja näytti minusta naurettavalta.
”Mitä sinä tarkoitat? Hankkia ihmislemmikkejä?” Kysyin nyreissäni. Ajatus tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä ja suorastaan kammottavalta.
Silvio katseli minua vihreillä silmillään, ja hänen äkäisyytensä näkyi hänen kasvoillaan. Hän ei pitänyt tavastani puhua ihmisistä alempiarvoisina. En oikeasti pitänyt ihmisiä aivan niin orjallisina olentoina mitä hän minun luuli, mutta ajatus ystävyydestä ihmisen kanssa tuntui hyvin ristiriitaiselta.
”Tuolla ulkona on muutakin kuin ihmisiä, mikäli heitä niin vihaat. Luuletko että me olemme Rooman tai Italian ainoat vampyyrit? Vampyyrit ovat oma sivilisaatio itsessään, nuorukainen, älä hetkeäkään luule, että sinä olet ainut täällä minun lisäkseni.”
Katselin epäillen Silviota. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään muista vampyyreista. Hän näki katseestani, että olin pettynyt, häneen.
”Nicholas.” Silvio huokaisi ja laski viinilasinsa alas hienolle pöydälleen, astellen lähemmäs. ”Ymmärrän miksi olet vihainen. Mutta ymmärrä myös tämä. Tuolla on kokonaan toinen maailma. Kokonaan toinen yhteiskunta ihmisten maailman sisällä. Tavallaan kulissien toisella puolen. Sinä tiedät että minun kulissini on tämä. ” Hän heilautti kättään hienojen vaatteittensa päällä. ”Enkä ole lainkaan ainut joka on turvautunut taiteilijan mielettömyyteen peitelläkseen todellisen luontonsa. Ja toiset ovat vain niin rikkaita, että voivat käytännössä katsoen tehdä mitä mielivät. Ja toiset, he osaavat manipuloida, he osaavat tarkkailla ja elää juuri sillä tavalla kuin tahtovat, turvautumatta sen kummempiin pintoihin. Mutta tiedä myös tämä, se on julma maailma, jossa pelataan aivan erilaisilla säännöillä. Minä toivoin, että hiukan kasvaisit ja kehittyisit, ennen kuin sinut heitetään susille, mutta näen, ettei se taida olla oikea tapa. Olet liian yksinäinen. Vampyyrit elävät ikuisesti, luuletko, että pysyt kauan selväjärkisenä, jos jatkat näin?” Silvio katseli minua ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin näin hänen silmissään todellista katumusta ja surua ja häkellyin. Aioin sanoa jotain, mutta en keksinyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa.
”Muista myös, että he ovat hyvin erilaisia sinusta. He ovat hirviöitä, Nicholas. Hyvin usea heistä.”
”Eivät siis kaikki?” Tartuin Silvion selkeästi heittämään syöttiin.
”Olenko minä hirviö? Julma ja tunteeton?” Hän katseli minua, varovaisesti.
Painoin katseeni, sillä tiesin, että sisälläni leimahtanut viha olisi näkynyt liian selvästi silmissäni. Ja nähdessäni tämän uuden puolen Silviossa, en yksinkertaisesti voinut loukata häntä niin.
Silvio huokaisi, sillä hän tiesi mitä ajattelin. Hän jotenkin aina tiesi, mitä mielessäni liikkui. Lopulta kuulin hänen kuiskaavan hiljaa huoneen ovelta, ”mutta kyllä. Me olemme julmia.”

Osa II - Herääminen

2009-08-31T01:55:00.000-07:00

Tajuntani palasi asteittain. Tunsin tykyttävää kipua takaraivossani, ja kaikki oli hiljaista. En ensin muistanut mitään, mutta pikkuhiljaa kauhukuva Silviosta palautui mieleeni. Pelko esti minua liikahtamasta, sillä en tiennyt missä olin, enkä uskaltanut avata silmiäni.
Yritin kuunnella ääniä ympäriltäni, mutta oli liian hiljaista. Kuulin vain oman hengitykseni ääneen, ja pelokkaan sydämeni kiirivän tykytyksen.
”Nicholas.”
Melkein laskin alleni. Se oli Silvion ääni, olin siitä yhtä varma kuin siitä, että hän oli vienyt minut vuoteeseen, sillä alusta, jolla makasin, oli pehmeä.
”Avaa silmäsi.” Silvion ääni oli käskevä, pehmeä ja petollinen, täynnä pelottavaa sointia. En tahtonut avata silmiäni ja rutistin niitä yhtään, hengitykseni kiihtyessä Silvio toisti käskynsä ja silmäni rävähtivät auki, tahdoin sitä tahi en.
Painauduin vasten vuodetta kauhun vallassa. Silvio istui tuolilla vuoteen vieressä ja katseli minua jälleen vihrein, kirkkain silmin. Niiden katse oli kauhistuttava, suorastaan himokas. Hänen paitansa oli yhä verinen, ja se oli kuivunut ruosteenväriseksi sekasotkuksi. Hänen ihonsa oli kuitenkin puhdas ja vaalea, aivan liian sileä. Se oli kuin posliinia. Hänen kätensä lepäsivät toistensa päällä polvella, ja yhtäkkiä tajusin toisen käden kurottavan minua kohti. En ollut huomannut mitään liikettä, tuon hirviön tuottama liike oli aivan liian nopea silmilleni.
”Älä koske minuun!” Huusin kauhusta kireällä äänellä ja kavahdin hänen kättään kauemmas, pääni kipunoidessa niin että katseeni rajoilla musteni. Hirvityksekseni huomasin, ettei Silvio enää istunut, vaan seisoi vuoteen päädyssä, katsellen minua ankarana.
”Hirviö.” Mutisin, enkä uskaltanut liikahtaakaan.
Silvio nyökkäsi liioitellun hitaasti ja katseli minua taas hetken, tällä kertaa pehmeämmin.
”Kyllä. Olen hirviö.” Silvion ääni oli hiljainen, melkein pahoitteleva.
”Mutta.. miksi?” Sain änkytettyä. Hänen auransa, melkein käsin kosketeltava voima, joka hänestä uhkui, sai ihoni kihelmöimään.
Silvio loi katseensa alas maahan, joka oli outo näky. Pian hän kuitenkin nosti katseensa, joka oli muuttunut taas ankaraksi.
”Koska sinä et koskaan olisi voinut jättää taaksesi elämää, jossa sinulla olisi vielä ystäviä.. tai perhettä.”
Sanat kylmäsivät sieluani ja aloin hengittää raskaasti.
”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
Silvio otti housujensa taskusta pienen esineen ja laski sen vuoteelle vierelleni. Hän liikkui hyvin hitaasti, kuin olisi kamppaillut vastaan halua liikkua nopeammin. Tuijotin pientä kimaltavaa esinettä lakanalla ja aloin vapista. Se oli äitini kihlasormus, kultainen, johon oli upotettu filigralien keskelle sininen korukivi. Äitini ei koskaan ottanut sormusta sormestaan. Huomasin sormuksessa veritahran.
En edes tajunnut mitä tein, kehoni liikkui kehottamatta, ja hyökkäsin villisti karjuen kohti Silviota, yrittäen takoa häntä nyrkein, kynsiä, raapia, mitä tahansa. Huusin mielipuolisesti ja silmäni sumentuivat kyynelistä kun todella tajusin mitä tuo hirviö oli tehnyt perheelleni, kenelle veri kuului, johon hänen paitansa oli tahriintunut.
Silvio murahti ja pyöräytti minut helposti ympäri, rusentaen minut murskaavalla voimalla seinään. Ilma pakeni keuhkoistani ja silmissäni musteni. Hänen sormensa rusensivat käsiäni kuin ruuvipihdit kun hän tarttui niihin ja painoi ne alas kyljilleni.
”Älä tee mitään typerää. Et kykene vahingoittamaan minua.” Vaikka hän piti minua rautaisesti otteessaan, ei hänen äänestään kuulunut että hän olisi kamppaillut. Yritin kiristää lihaksiani ja nostaa käsiäni, liikkua pois hänen rintakehänsä ja seinän välisestä puristuksesta, mutta en voinut edes värähtää. Kipu ranteissani oli hirvittävä.
Silvio höllytti otettaan hiukan, selkeästi tietäen, kuinka lujaa oli puristanut. Helpotus kasvoillani oli varmasti päivänselvä, samoin hänen voimien näyttö oli minulle selvä. En voisi hänelle mitään. Tunsin halua kirkua, koska hänen kivenkova vartalonsa oli yhä painautunut vasten omaani ja se tuntui oudon viileältä ja tunsin kehon läpi virtaavan elinvoimaisuuden sen hiljaisuudesta huolimatta. Voima, jonka tunsin, aaltoili hyvin, hyvin hitaasti ja tajusin, että tunsin olennon sydämenlyönnit.
”Päästä minut irti, ole niin kiltti.. En tahdo kuolla..” Huomasin anelevani ja kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Häpesin pelkuruuttani, mutta en voinut kieltää sitä.
Silvio nauroi pehmeästi ja suuteli minua otsalleni, yritin väistää mutta liike oli liian nopea, liian voimakas.
”Katso minua silmiin, Nicholas.” Silvion ääni käski lihaani ja nostin kauhistuneen katseeni hänen silmiinsä.. ja pian uin niitten vihreydessä. En kyennyt kamppailla.. jokainen lihakseni rentoutui ja olin hänen otteessaan, korvissani kohisi äänekkäästi mutta kuulin hänen sanansa, kuin hän olisi kuiskannut ne korvaani.
”Sinä huomasit heti, etten ollut tavallinen ihminen. En voinut piileksiä sinulta. Hyvin harva uskaltaa huomata, aivan kuinka erilainen olen. Sinä et uskonut, sinua en huijannut. Olet erityinen, hyvin erityinen ihminen, Nicholas. Sinä uskallat olla uskomatta.. Minä en aio tappaa sinua. Minä vien sinut rajan yli, eikä sinun tarvitse enää koskaan pelätä kuolemaa.”
Tuntui kuin sydämeni ympärille olisi kierretty köyttä ja sitä olisi kiristetty joka sanan myötä. Pelkoni oli kauhistuttava, vielä kauhistuttavampaa oli, että kehoni pysyi rentona, ja annoin Silvion viileitten huulien painautua omiani vasten, kun hän suuteli minua pehmeästi. Hän oli irrottanut otteensa ranteistani, mutta käteni pysyivät alhaalla, roikkuen voimattomina ja haluttomina toimia. Silmäluomeni tuntuivat yhtäkkiä kovin raskailta ja ne putosivat alas, verhoten Silvion vihreät silmät, mutta niitten voima ei menettänyt otettaan. Raukeana annoin Silvion silittää hiuksiani, poskeani, kääntää kasvoni poispäin, paljastaen kaulani vaalean ihon hänen suulleen. Mieleni kirkui ja aneli minua toimimaan, sydämeni löi raskaasti ja pusertui kokoon rinnassani, mutta en voinut liikkua. Tunsin Silvion pehmeät huulet kaulani herkällä iholla, kuinka ne liikkuivat hitaasti pitkin sen kaarta ja tunsin koko kehoni kipinöivän. Kauhukseni huomasin Silvion kehon lämpiävän, ja tunsin jonkin liikahtavan vasten reittäni. Silvio oli kiihottunut! Tunsin halua työntää tuo hirviö kauemmas itsestäni, mutta suuremmaksi kauhukseni huomasin oman elimeni paisuvan. Silvio huomasi sen, koska jähmettyi hetkeksi, kuin epäröiden. Pian hänen kätensä kuitenkin kietoutuivat ympärilleni, niskaani, alaselälleni ja vetivät minut raudanlujasti hänen kehoaan vasten ja hirvittävä kipu räjähti kaulassani. Vaimea vaikerrus pakeni huuliltani, mutta kehoni vetäytyi vielä lähemmäs Silviota, kuin kokonaan antautuen miehelle. Käteni nousivat hänen olkapäille ja puristin häntä itseäni vasten ja tunsin kuinka kipu levisi suloisen hirvittävänä koko kehooni, koko kehoani särki. Jokainen pieni liike hänen puremansa haavan ympärillä sai minut värähtämään ja tunsin kuinka sydämeni alkoi lyödä yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, jostain kietoutui ympärillemme matala, hyrisevä ääni ja tajusin sen tulevan Silviosta. Hän murisi syvältä rintakehästään ja veti terävät hampaansa irti lihastani, ja tunsin kuinka vereni alkoi virrata hänen huuliensa välissä ja pieni, kuuma noro pakeni pitkin ihoani paitani alle. Sitten tunsin, kuinka Silvio alkoi todella imeä.. Tunne oli samalla kauhistuttavan kivulias, sekä suorastaan eroottinen. Aistini olivat virittyneet aivan äärirajoilleen, tunsin jokaisen pienen liikkeen vasten ihoani, haistoin oman vereni rautaisen tuoksun ja Silvion hienostuneen tuoksun ja hänen sateen ja veren kasteleman paidan tuoksun joka oli outo yhdistelmä rautaa ja syksyn kosteitten lehtien tuoksua. Tunsin kuinka pieni hikinoro valui pitkin selkääni ja kuinka Silvion keho lämpeni kokoajan kuumemmaksi, kunnes se tuntui kuumeiselta ja omani viluiselta. Erektioni hankasi tuskallisesti hänen lanteisiinsa, kuten hänen omansa minuun, ja sillä hetkellä se tuntui pelkästään oikealta. Hänen kielensä liike vasten ihoani lähetti voimakkaita mielihyvän säteitä pitkin kehoani ja aloin vaikeroida sekä kivusta ja nautinnosta joka vaihteli vuoroaan häpeän ja ekstaasin aalloissa.
Tunne oli niin voimakas että tunsin tajuntani hämärtyvän, mutta Silvio huomasi käsieni herpaantuvan hänen oliltaan ja murisi vasten kaulaani, ”Pidä silmäsi auki. Pidä ne auki!”
Silmäni rävähtivät auki ja tuijotin pöydällä palavaa kynttilää voimatta kohdistaa mihinkään muuhun.. pian senkin kuva hämärtyi ja näin vain outoja valoja ja varjoja koko huoneessa.
Sydämeni alkoi lyödä hitaammin.. tunsin kuinka se jysäytti rintakehääni lähes kivuliaasti, sitä mukaa mitä Silvio nieli ahnaasti vertani, myös katseeni hämärtyi, suuni kuivui ja korvissani suhisi äänekkäästi enkä tajunnut enää mistään mitään.. silti tajuntani pysyi. Minulla ei ollut voimia edes huohottaa enää. Silvio nosti huulensa kaulaltani ja näin vain hämärästi hänen kasvonsa valkeana läiskänä näkökentälläni kun hän käänsi hellästi kasvoni itseensä päin.
Kuulin hänen äänensä jostain hyvin kaukaa.
”Pidä silmäsi vielä auki, noin, hyvä. Et menettänyt tajuntaasi… olet paljon vahvempi kuin luulin. Olen juonut sinut melkein kuiviin, Nicholas. Nyt sinun täytyy juoda minusta.. ” Silvion ääni toimi kuin loitsu, nojauduin raskaasti häntä vasten ja hän suuteli minua ja saatoin maistaa oman vereni hänen tulisen kuumilta huuliltaan. Hän ähkäisi vaimeasti, ja tajusin hänen viiltäneen itseään kaulaan. Saatoin haistaa tuoreen veren hänestä. Hän painoi hellästi pääni kohti haavaa hänen kaulallaan ja huuleni osuivat pulppuavaan lähteeseen. Suuni täyttyi nopeasti rautaisesta nesteestä ja nielaisin tajuamatta aivan mitä tein.
Reaktio oli välitön.. neste poltti kurkussani ja silti tahdoin lisää, ja aloin raastaa Silvion kaulaa, repien käsilläni häntä lähemmäksi, vaikken usko että lähemmäksi olisi edes päässyt. Silmäni kääntyivät ympäri ja jokin räiskyi aivan näkökenttäni reunoilla. Etäisesti kuulin että Silvio huusi raivokkaasti kun imin vuorostani hänen vertaan, purren hänen lihaansa mielipuolisesti.
Pelkoni oli väistynyt, kauhuni oli kadonnut, jäljellä oli vain mielipuolinen himo, hän ja minä ja veri meidän välillämme. Tunsin kuin jokin valo olisi irronnut jokaisesta solustani, purkautunut minusta valtavana suihkuna ja kietonut meidät vaippaansa, tunne oli uskomaton. Silvion veri oli kuin huumetta, en saanut siitä kyllikseni. Maistoin vuosisadat sen mukana, valtava virta täynnä ajatuksia, tunteita, salaisia ja hirvittäviä, jokainen niistä erittyi mielessäni kuin olisin laskenut jalokiviä. Tunsin jopa Silvion kauhun, kun hänen koko elämänsä levittäytyi mielessäni hänen verensä mukana, ja tajusin hänen pelkonsa ja se ihmetytti minua. Tunsin halua nauraa, mutta en kyennyt, sillä join hänen vertaan.
Liian pian minut riuhtaistiin irti tuosta käsittämättömästä ymmärryksen ja tajunnan kirkkaudesta, ja minut paiskattiin uudestaan seinään. Kipu korvasi nautinnon tunteen ja läähätin onnettomana vasten häntä, voima pakeni minusta ja suorastaan roikuin hänen yhä rautaisessa otteessaan. Hän ei ollut merkittävästi heikennyt, vaikka minusta tuntui, että olin imenyt hänet melkein kuiviin. Mutta hän huohotti hengästyneesti, naksauttaen kieltään kuin toruen. ”Kyllä, paljon voimakkaampi kuin luulin..” Hän naurahti ja nosti kasvojani ylöspäin. Näin taas utuisesti hänen kasvonsa, jotka olivat hiessä, huulet veriset ja puna oli kohonnut hänen poskilleen. Myös hänen ihmeelliset silmänsä välkehtivät kuumeisesti. Hän hymyili katsoessaan minua, mutta se oli oudon surullinen hymy.
”Prosessi ei ole vielä valmis. Me molemmat.. me molemmat tulemme vielä joutumaan äärirajoillemme.” Hän katseli minua hetken ja pelko nipisti taas sydäntäni. Silvion pupillit laajentuivat yhtäkkiä valtaviksi, syöden alleen vihreät iirikset ja hänen silmänsä olivat läpensä mustat. Mutta olin liian voimaton tehdäkseni mitään kun hän pureutui uudestaan lihaani. Tällä kertaa tuska oli paljon hirvittävämpi ja luulen kirkuneeni ääneen. Tuntui kuin hän olisi repinyt nyrkin mentävän aukon kaulaani, en ymmärtänyt aistieni olevan nyt vahvemmat, koska olin juonut hänen vertaan.. se teki töitään kokoajan kehoni sisällä, muuttaen minua joksikin muuksi. Silvio imi nyt niin voimakkaasti, että tuntui kuin sieluani olisi revitty irti. Yritin työntää häntä kauemmaksi mutta tuo olento ei liikahtanutkaan, tuska hämärsi tajuntaani, vaikken sitä kokonaan menettänyt. Kaikki ympäriltä katosi ja oli vain tuo kipu, joka sai kehoni sätkimään vimmatusti. Silvio piti minua vasten itseään ja seinää ja vapisin kauttailtani kun kiskoi irti jotain minusta. Lopulta tunsin, että sydämeni lopetti iskunsa ja hiljentyi hetkeksi. Sen näivettävä jomotus oli hirvittävä. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen se iski taas, kerran, toisenkin. Epärytmisesti se alkoi iskeä ja huohotin tuskallisesti sen etsiessä rytmiä, etsiessä jotain kaavaa jota seurata. Tuska oli niin valtava, etten ollut huomannut, että Silvio nosti minut ylös ja oli laskenut minut vuoteelle makaamaan. Vapisin yhä, mutta voimani olivat niin lopussa, että se oli hyvin vähäistä.
Tajuntani alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja viimeinen muistikuvani on, että Silvio kuiskasi korvaani käskyn ”nuku”.

Kirja 1: Osa I - Pelko

2009-08-30T05:38:00.000-07:00

Kuinka voisin sanoa, että olin kuollut. Olin elossa, mutta hyvin erilaisella tavalla, kun olin ihminen. Tämä paradoksi, ”elävä kuollut”, kuten meitä usein kuvailtiin, ei koskaan aivan auennut minulle. Kuinka jokin, mikä on kuollut elää? Minä hengitin yhä, kyllä. Minun sydämeni sykki, mutta eri tavalla. Silti olin kuollut kerran ja herännyt uudelleen.
Joten, olin siis kuollut jo kerran. Ja syntynyt uudelleen jonakin muuna, kuin minä kuolin. Kävin läpi muutoksen, joka muutti kaiken elämässäni perusteellisesti, ja silti siinä oli paljon samaa, mitä ihmiselämässäni. Tuskaa, iloa, tylsyyttä, sekä kaipausta. Olen lukenut lukemattomia vampyyreista kertovia tarinoita. Vanhoissa tarinoissa vampyyrit kuvattiin hirvittäviksi hirviöiksi, tunteettomiksi ja onnettomiksi varjoiksi, jotka imivät verta ja liikkuivat pimeydessä. Jokaisella kulttuurilla on omat tarustonsa vampyyrien kaltaisista olennoista, omaten sekä samankaltaisia sekä toisistaan eriäviä piirteitä. Mutta se, mitä minä pohdin pitkään, oli, että mikä todella määrittää vampyyrin?
Jos kysyt ihmiseltä, mikä vampyyri on, sanoo hän hyvin todennäköisesti, että vampyyri on hirviö. Ihmeellistä oli, että huomasin usean vampyyrin määrittävän itsensä samalla nimityksellä. Hirviö.
En suinkaan vähättele sitä tosiasiaa, että usea vampyyri on hirviö. Paha, tunteeton ja julma olento, jonka huvit saisivat kenen tahansa kunnollisen olennon selkäkarvat nousemaan pystyyn. Myös monet ihmiset eivät paljon poikkea tästä kuvauksesta. Mutta aikojen kuluessa aloin nähdä paljon muutakin kuin omia varjokuviani, sekä pelkoni ja vihani luomia harhaluuloja.
Alussa minä kuitenkin näin itseni hirviönä, sekä useaan otteeseen senkin jälkeen kun olin oivaltanut, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Ilman kuolemaa ja rappeutumista, on pitkä aika nähdä asiat eri lailla.

Elin lapsuuteni nykyisen Puolan alueella. Perheeni oli rikas enkä elänyt puutteessa koskaan ihmisenä. Muistoni ovat hämärtyneet monien yksityiskohtien osalta, mutta muistan pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Hajanaisia kuvia, joista muodostan jonkinlaisen kuvan. En ollut onneton lapsi, mutta mietteliäs. Ihailin kovasti veljeäni, joka oli hyvin vahva kristinuskossaan. Hän oli moraalinen ja hieno tuki monille mietteilleni, ja hän kuunteli minua aina, kun halusin kysyä monia kysymyksiäni. Voisin kai sanoa, että läheisin olin veljeni kanssa. Muistikuvat vanhemmistani ja pikkusiskostani ovat lähes kokonaan kadonneet. Muistan, että muuta perhettä oli, mutten mitään sen erikoisempaa. Lapsuuteni ja elämäni koki kovan kolahduksen kun veljeni Bradoc katosi. Muistan, että häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa.. olihan hän suvun perillinen ja näin ollen arvokas vanhemmilleni. Mutta en usko, että kukaan kaipasi häntä samalla tavalla kuin minä. Bradocia ei koskaan löydetty, joten hänen uskottiin pudonneen jokeen ja kuolleen. Minä en koskaan palannut entiselleni. Minusta tuli synkkä ja hiljainen nuorukainen, jota veljen kuoleman varjo seurasi pitkänä varjona. En ollut kiinnostunut juuri mistään, yritin tutkia kristinuskoa, jota Bradoc oli rakastanut, mutten kyennyt löytää itsestäni kykyä uskoa, että Bradocin kuolema olisi ollut jonkin kaikkitietävän Jumalan tarkoitus. Se tuntui aivan liian helpolta ratkaisulta, ja niin löysin uuden tavan soimata itseäni tästä epäuskostani. En kuitenkaan muista elämäni muuten paljon poikenneen muitten elämästä. Pidin synkät ajatukset itselläni ja koetin pysyä itsekseni mahdollisimman paljon.
Mitä lähemmäs tulen muistoissani hetkeä, jolloin elämäni koki todellisen käänteen, sitä selvemmiksi käyvät utuiset menneisyyden kuvat. Muistan.. muistan kokonaisia keskusteluja, tuoksuja, miltä asiat tuntuivat, kuten pöytä käteni alla. Minulla oli muutama läheinen ystävä, joitten kanssa vietin aikaani samalla kun vanhempani pohtivat koska löytäisin vaimon ja asettuisin aloilleni. Kaksi ystävääni, veljekset Karach ja Ivan Ivanov olivat kauppiasperheestä, ja matkasivat paljon ympäri Eurooppaa, tuoden mukanaan aina mielenkiintoisia uutisia ja kertomuksia. Viihdyin heidän seurassaan eniten, sillä he eivät tylsistyttäneet minua puuduksiin monien muitten tavoin.
Erään pitkän matkan jälkeen he palasivat mukanaan uusi tuttavuus. Sain kutsun heidän luokseen tapaamaan miestä, ja lähdin mielelläni matkaan, tietämättä, että se päivä tulisi muuttamaan koko loppu elämäni.

Muistan kuinka aurinko laski sinä iltana. Oli keskisyksy, ja puut pitivät vielä kiinni lehdistään, jotka kuivuneina kahisivat tuulessa, joka toi mukanaan sateen tuoksua. Taivas oli hyvin syvän mariininsininen ja lähestyvät pilvimassat nielaisivat pian auringon viimeiset säteet. Tiesin, että oli tulossa kunnon syysmyrsky ja muistan pohtineeni, jaksaisinko palata kotiani, mikäli sade alkaisi jo illan aikana. Yhdentekeviä ajatuksia tavallisesta elämästä, mutta siinäpä sen koko kauneus.. ne olivat viimeisimpiä tavanomaisia ajatuksiani, jotka muistan.
Saavuin Ivanovien kotikartanolle juuri kun taivas menetti viimeisen värinsä ja tuuli alkoi yltyä. Ikkunat kylpivät valoissa ja palvelija otti vastaan ratsuni minun suunnatessa sisälle. Ivan oli minua vastassa eteisaulassa, ja kehui vierastaan nerokkaaksi viulistiksi, jonka soittoa minun täytyisi kuulla. Minun pitäisi pyytää miestä soittamaan, sillä hän oli kuulemma hiukan erikoinen, eikä koskaan itse ehdottanut musisointihetkeä. Mies oli Silvio Brachia, ja he olivat tutustuneet mieheen Roomassa, kulkiessaan useilla erilaisilla kutsuilla. Hän sanoi miestä neroksi, sekä varsin viihdyttäväksi ja että Silvio oli ilomielin lähtenyt Puolaan, nähdäkseen muutakin maailmaa. Ivan ohjasi minut salonkiin, jossa Karach jutusteli miehen, Silvion kanssa.
Tavallaan aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi. Silvio oli minuun selin ja hän kääntyi meitä kohti hitaasti, kuin näytelmässä, kun kuuli meidän askeleemme. Hetkeen en nähnyt mitään muuta, kuin hänen erikoiset silmänsä. Ne loistivat vihreinä ja suurina kalpeissa, mutta silti vahvapiirteisissä kasvoissa. Mutta ne silmät! Oli kuin olisin katsonut pohjattomaan smaragdinväriseen veteen. Suuni oli kai loksahtanut auki, ja loksautin sen kiinni kun vihdoin hetki väistyi, ja aika kulki taas normaalisti.
”Silvio Brachia, tapaa hyvä ystävämme Nicholas Zairychka.” Karach hymyili iloisesti ja ymmärsin, ettei kukaan muu ollut kokenut outoa hetkeä, tai huomannut kummallista käytöstäni. Katselin yhä vaitonaisena Silviota, kuin olisin odottanut hänen muuttuvan hetkenä minä hyvänsä joksikin muuksi. Hän vaikutti nyt ihan normaalilta, hiukan kalpealta, hiukan yli kolmekymppiseltä mieheltä. Hänellä oli epätavallisen punaiset hiukset, jotka kihartuivat vallattomasti. Edes hänen silmänsä eivät nyt vaikuttaneet mitenkään erityisen vihreiltä, päinvastoin kuin oudon hetken aikana. Nielaisin ja sain vihdoin tervehdittyä miestä ja kättelimme. Silvion käsi oli viileä, mutta puristus luja, ehkä hiukan liian luja. Jokin hänen katseessaan sai ihokarvani nousemaan ja oloni epämukavaksi. Ilta kului jutustelun merkeissä, joimme myös hiukan viiniä ja likööriä, jota veljet olivat ulkomailta tuoneet. Muistan, että pyysin Silviota soittamaan viulua jossain vaiheessa, kuten Ivan oli minulle ehdottanut, mutta hän kieltäytyi pehmeästi hymyillen. Silvion hymy sai minut taas hermostuneeksi. Se ei ylettynyt lainkaan hänen silmiinsä, aivan kuin hänen kapeat huulensa olisivat toistaneet liikkeen, jonka ne olivat tehneet monta kertaa, mutta joka ei ollut minkään tunteen johdosta.

Myrsky ei alkanut sinä iltana, joten ratsastin kotiini myöhään yöllä, hiukan humalassa. Tuntui kuin hevoseni olisi ollut levoton ja tuntui siltä, että taivas odotti myrskyä alkavaksi. Tunnelma oli painostava, vaikka olin uskonut kotia ratsastamisen selvittävän hiukan päätäni, olin yhä hiukan tokkurainen kun menin nukkumaan.
Nukuin koko yön levottomasti, heräten painajaisiin Silvion vihreistä silmistä, joihin törmäsin kaikkialla, minne unen utuisessa todellisuudessa matkasin. Heräsin ajatuksiin hänestä, joka sai minut entistä ärtyneemmäksi. Miksi uhrasin niin paljon ajatuksia hänelle? Olin vasta tavannut miehen, enkä edes pitänyt Silviosta.
Kului päiviä, mutta outo oloni ei väistynyt. Neljäntenä päivänä sain taas kutsun veljeksiltä tulla syömään illallista heidän luokseen, he juhlivat onnistunutta kauppareissuaan läheistensä kanssa kotikartanollaan. Muistan toivoneeni koko sydämestäni, että Silvio olisi jo pakannut laukkunsa ja palannut Italiaan.

Sinä iltana syysmyrsky puhkesi. Jouduin ottamaan vaunut, koska tuuli ja sade piiskasivat niin julmasti, etten olisi ratsastamalla päässyt perille laisinkaan. Pohdin, verottiko hirvittävä ilma juhliin osallistujia ja huomasin jälleen pohtivani Silviota. En voinut käsittää, miten Ivan ja Karach olivat pitäneet miestä mukavana, tai miksi he edes olivat ehdottaneet vierailua tälle.
Saavuin kartanolle, ja sain pian huomata, että vain muutamassa ikkunassa paloi valo. Ihmettelin, mutten kääntynyt ja palannut kotia, vaikka kaikki vaistoni käskivät minun tehdä niin. Ehkä oli sattunut jotain, ehkä apuani tarvittiin. Palvelijoita en nähnyt missään ja jätin ajajan viemään vaunut ja hevoset talliin. Astuin sisään pääovesta ja minua kohtasi pahaenteinen hiljaisuus. Vain tuuli ulvoi ulkona ja vanha kartano natisi liitoksissaan.
En tiedä miksi, mutta suorastaan hiiviskelin salonkiin, enkä löytänyt sieltä ketään. Kaikkialla oli siistiä ja hiljaista. Hylättyä suorastaan. Lähdin yläkertaan kohti veljesten makuuhuoneita, ja vasta siellä kuulin ääntä. Joku puhui hyvin hiljaa Ivanin huoneessa. Kaikki ihokarvani olivat pystyssä ja oli vaikea hengittää kun tartuin oven kahvaan ja avasin oven hiljaa. Hiljainen mutina ei lakannut. Huoneessa oli vaan muutama, melkein loppuun palanut kynttilä Ivanin vuoteen viereisellä pöydällä. Ivan makasi vuoteessaan ja ensin luulin, että hän oli kuollut.
Hänen ihonsa oli kalpea ja nihkeä, sairaalloisen harmaa. Ivanin silmät olivat kiinni ja ne näyttivät vajonneen syvälle kuoppiinsa, hän ei liikkunut. Hänen puolihuolimattomasti peitolla peitetty ylävartalonsa oli näivettynyt ja rintakehä ei näyttänyt kohoilevan. Luulen, että huusin ääneen, koska kuulin jostain ääntä, joka ei tuntunut omaltani. Minä se kuitenkin olin, koska tajusin, että Ivan ei huutanut, vaan mutisi kokoajan matalalla, rahisevalla äänellä joka tuskin kantoi ovelle.
Ryntäsin miehen vierelle ja yritin kuulla mitä hän sanoi.
”Se on ansa, Nicholas, se on ansa..”
Ivan toisti sanoja, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän niille sijoilleen. Kosketin Ivania, yritin hellästi ravistaa häntä hereille, mutta hän ei reagoinut sen kummemmin kuin hiukan silmäluomiaan räpyttelemällä. Lopulta mutina lakkasi, eikä hän enää hengittänyt.
Kavahdin pystyyn vuoteen viereltä ja pakenin kohti ovea. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut? En uskaltanut lähestyä Ivanin ruumista enää.. oli sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Hälytyskellot soivat korvissani ja tuntui kuin polveni olisivat pettäneet altani, taisin kompuroida mattoon ja rojahdin vasten ovea.
Ääni, jonka rojahdukseni aiheutti, tuntui hirvittävältä, kuin rienaukselta kirkossa. Haparoin pystyyn ja livahdin äkkiä huoneesta. Muistan vilkaisseeni kohti Karachin huoneen ovea, jonka näin olevan raollaan, mutten kyennyt mennä sinne, koska sieltä uhkuva pimeys ja hiljaisuus kertoivat omaa tarinaansa. En kestäisi nähdä häntä kuolleena. Ajattelin vain, että minun täytyi päästä pois tästä talosta, joka oli muuttunut haudaksi.
Kaikessa hädässäni en ajatellut lainkaan, missä kaikki muut olivat. En halunnut etsiä ketään, vain päästä ulos. Paniikinomainen tunne vain kasvoi kun peräännyin käytävään, se tuntui äkkiä kuin kuilulta häkin pohjalle ja klaustrofobinen kammo kuristi kurkkuani. Askel askeleelta peräännyin kohti rappusia, enkä voinut kääntää katsettani pois pimeästä käytävästä, jonne arka kynttilänvalon välke loi yhden säteen Ivanin auki jääneestä huoneenovesta. Kaikki valokeilan takana näytti uhkaavalta ja painajaismaiselta.
Lopulta käänsin katseeni alas rappusiin ja eteisaulan poikki pääoveen. Siitä kuului natina ja tajusin oven avautuvan.
Jähmetyin kuin peura ja tuijotin suurin silmin aukenevaa oviaukkoa, siinä seisovaa ilmestystä.
Tuulen ja jäisen sateen kurimuksesta oviaukkoon astui Silvio. Hänellä ei ollut päällään takkia, vain paita, joka näytti oudon kirjavalta, sekä mustat housut ja kengät. Hän oli hengästynyt ja hänen hengityksensä kuului pelottavan selvästi kaikuvassa aulassa. En ensin tajunnut mitään, tuijotin vain. Myös Silvio vain tuijotti minua, mutta hyvin eri tavalla. Häntä ei pelottanut, hän vain tuijotti. Hänen silmänsä näyttivät mustilta kuiluilta valkoisissa, punaisten ja märkien hiusten sekaisissa kasvoissa. Hänen huulensa olivat hiukan auki ja ne olivat punaiset, hyvin punaiset. Lopulta tajusin, miksi Silvion paita näytti niin oudon kirjavalta. Se oli tahriintunut vereen, jonka sade oli puolittain huuhtonut.
Hetki tuntui ikuiselta, tuijotimme toisiamme. Tiesin, että Silvio oli jotenkin tappanut Ivanin ja Karachin ja varmasti kaikki muutkin. Veri hänen paidassaan hämmensi minua. En ollut huomannut Ivanissa haavoja, tosin en ollut niitä edes etsinyt. Lopulta tajusin Silvion hymyilevän, ja se oli liikaa minulle. Aloin huutaa kaikilla voimillani ja hymy hyytyi miehen valkeilta kasvoilta. Hän päästi oven ja lähti minua kohti, hän liikkui kuin aave, kuin olisi liitänyt pitkin lattiaa, tuskin koskien siihen.
Ja menetin tajuntani.